Ylellisyystuote josta emme luovu

  • Kävimme luontoretkellä Selkämeren kansallispuiston äärellä. Matkalla puhuimme vapaudesta ja siitä, miten vaikeaa meidän on antaa sitä toisillemme.

Jos elämän ylellisyyksistä järjestettäisiin kilpailu, niin tämä olisi epäilemättä aika kärjessä: mahdollisuus lähteä  luontoretkelle arkipäivänä keneltäkään lupaa kysymättä. Me voimme tehdä sen ja myös teemme, emmekä edes tunne syyllisyyttä. Enää.

Ai miten niin syyllisyyttä? No siten, että kun ensimmäisen kerran lähdimme arkipäivänä päiväretkelle sen jälkeen, kun Eija jäi pois vakituisesta työstä freelanceriksi huomasin, että moisen vapauden ottaminen ei ollut hänelle helppoa. Minulta se sujuu paremmin, kun olen aina ollut free eikä minun ole tarvinnut tehdä tiliä ajankäytöstäni, ainoastaan työn tuloksesta. Puhuimme aiheesta samalla, kun ajoimme Laitilasta Pyhärantaan, Hierkonpolulle. Tai varsinaisesti puhuimme etätyöstä ja siitä, että on omituista, jos etätyön tekemistä ei hyväksytä silloin, kun se työn luonteeseen sopii. Toimittajan työ on ainakin sellainen, johon se sopii loistavasti.

– Mitä väliä sillä on, missä työ tehdään, jos vain valmista tulee?

– Ei yhtään mitään väliä. Onhan se nyt perheiden ja ympäristön ja vaikka minkä kannalta parempi, ettei aikaa tarvitse kuluttaa työmatkoihin.

 

Korona edisti etätyön tekemistä isolla harppauksella. Se, että etätyö siihen asti oli aika harvinaista, johtui paljolti – ja tämä on ihan mustatuntuu-juttu – inhimillisestä jos ei peräti kansallisesta kyttäysmentaliteetista, pelosta, että jos ihmiselle antaa vapauksia, se käyttää niitä väärin. Nuoret elävät jo erilaisessa maailmassa, mutta meille kuusikymppisille Kahdeksan Tunnin Työpäivä Työnantajan Tiloissa ja Välineillä -malli on isketty päähän jo kehdossa. Meille ei näytetty muuta tietä kuin se, missä koulun jälkeen hommataan vakituinen työpaikka jossa pysytään mielellään eläkkeelle saakka. Jos ei pysytä, se nähtiin epäonnistumisena. Ihminen, joka ”vaihtaa työpaikkaa alvariinsa”, oli epäilyttävä puliveivari ja ketku. Siitä näkökulmasta katsottuna etätyö on jotain, joka kannustaa heikkoa ihmispoloa kokopäiväiseen puliveivaamiseen.

Onneksi on mahdollisuus muuttua! Elämässä on tietysti asioita, joihin ei voi vaikuttaa, mutta moniin voi ja moniin sellaisiinkin, joista joku nyt sanoo, ettei se ole mahdollista. Vaivat ja vastukset vain on helpompi nähdä ja niihin on helpompi uskoa kuin siihen, että tulevaisuudessa oikeasti tapahtuisi muutoksia parempaan.

Hierkonpolku on yksi Varsinais-Suomen uusimmista ja suosituimmista luontopoluista. Se on varmuudella sellainen paikka, josta luontoasiantuntija Ari Karhilahti sanoi Perjantaijuttu-haastattelussa ettei haluaisi mennä, kun siellä on liikaa ihmisiä. Kovan luokan vaeltajalle Hierkonpolku ei välttämättä olekaan mikään elämys, sillä siellä käy paljon ihmisiä ja on varsin todennäköistä, ettei siellä saa olla yksin. Mikä puolestaan on hyvä asia kokemattomalle retkeilijälle: aina voi tavata jonkun viisaamman, joka osaa sytyttää kunnon makkaratulet ja  kertoa ympäröivästä luonnosta ja retkeilystä yhtä ja toista.

Hierkonpolku kulkee kolmisen kilometriä meren rannassa ja päättyy Kyhkärännokkaan, paikkaan, josta on hieno avomerinäkymä Selkämeren kansallispuistoon. Luontopolku on  50 hehtaarin rauhoitetulla rantakaistaleella ja osa 150 hehtaarin suuruista, Metsähallituksen omistamaa aluetta. Siellä oli vielä muutama vuosi sitten armeijan harjoitus- ja ampuma-alue. Paikka oli armeijan käytössä 1960-luvulta vuoteen 2014 ja vasta sen jälkeen ihmiset ovat päässeet sinne vapaasti katsomaan ja kulkemaan. Luontopolkua pitää  vapaaehtoisvoimin yllä Reidun kyläyhdistys ja hyvin pitääkin, sillä tulipaikat ja huussit ovat siistejä ja hyvin varustettuja. Kohde on erittäin hyvä perhematkailuun, sillä kulkeminen on helppoa ja lapsilla riittää ihmettelemistä rannan kivissä, simpukankuorissa ja kiipeilypuissa.

Kohde on hyvä perhematkailuun

Ainoa miinus Hierkonpolulle tulee siitä, että se on vielä vähän huonosti opastettu. Raumantieltä on kyllä selkeä kyltti polulle, mutta pikkuteiden risteyksessä joutuu arpomaan suuntaa. Viime syksynä me kerran eksyimmekin sinne, kun kävelimme iltahämärissä kohti oletettua parkkipaikkaa ja käännyimme väärästä risteyksestä. Ehti tulla jo pimeä, ennen kuin lopulta löysimme auton ja totesimme, että ajovalot eivät toimi. Se on kuitenkin toinen juttu se.

Luonnossa oleminen tekee hyvää, luonto lievittää ja parantaa ja tuo hyvän mielen. Moni vaiva ja murhe jäisi syntymättä, jos liikkuisimme säännöllisesti luonnossa. Ihminen tarvitsee luontoa ihan itsekkäistä syistä eikä vain siksi, että kaikki pylperöpäähöpsiäiset ja muut elävät säilyisivät.

Luonto lievittää, parantaa ja tuo hyvän mielen

Hierkonpolulla voi käydä kaikkina vuodenaikoina. Aina kannattaa laittaa tarpeeksi vaatteita, sillä rannalla tuulee. Laavulla on polttopuita, mutta sytykkeet kannattaa ottaa mukaan. Meillä kävi Eijan kanssa tuuri, sillä joku huomaavainen oli veistänyt hienoja kiehisiä laavulle ja saimme niiden avulla tulen helposti syttymään. Fiksu retkeilijä ottaakin puukon mukaan ja veistää uuden kiehisen käyttämänsä sijaan. Meillä ei puukkoa ollut, häpeä tunnustaa.

Jos haluaa viettää kunnon retkiviikonlopun Pyhärannassa, Hierkonpolun lisäksi voi käydä tutustumassa vaikka kahteen suhteellisen lähellä olevaan Luonnonperintösäätiön kohteeseen. Säätiöhän toimii lahjoitusvaroilla ja käyttää niitä luontokohteiden ostamiseen ja ikiaikaiseen rauhoittamiseen. Toinen pyhärantalainen suojelukohde on osittain Laitilassa sijaitseva, 28 hehtaarin suuruinen Enäjärven alue ja toinen  nelisen kilometriä Enäjärveltä oleva 14 hehtaarin metsä, Sorklonvainio.

Syksy on parasta retkeilyaikaa. Ei muuta kuin kahvia termokseen, voileivät mukaan ja pariksi tunniksi lähimpään metsään!

Lue lisää retkieväistä ja poimi resepti täältä.

 

 

 

 

 

 

© Perjantaijuttu - All rights reserved. - Tietosuojaseloste - Toteutus: Mainostoimisto Ilmiö