Vanhan talon, ison pihan ja riittämättömyyden kolmiyhteys

  • Kangaspuiden ääressä on hyvä miettiä yhtä ja toista. Kuten vaikkapa sitä, millainen määrä työtä on tarpeeksi ja mistä onni tulee?

Istun tuvassa kangaspuiden ääressä ja tunnen, että todella nautin siitä, mitä teen.

Käytän vain yhtä sukkulaa, pujotan viriöön yhden, noin 180 senttiä pitkän kuteenpätkän ja vaihdan taas kohta uuteen. Välillä nousen leikkaamaan matonkudekeristä  uusia pätkiä, miettimään uusia väriyhdistelmiä. Ei epäilystäkään, etteikö tämä olisi luovaa työtä.

Teen kiikkalaista sevotettua räsymattoa. Sevottaminen tarkoittaa värien sekoittamista niin että tummat ja vaaleat sävyt vaihtelevat eikä yksittäisillä kuteilla ole niinkään merkitystä. Ei siis haittaa, vaikka jotain kudetta olisi vain yksi pieni nyttynen, jos sen kuitenkin voi liittää tummien tai vaaleiden joukkoon.

Kudon, mietin kiikkalaisuutta ja sitä, onko sellainen paikka kuin Kiikka olemassa vai tarkoitetaanko kuitenkin Kiikalaa? Tarkistan googlesta: on se ollut, mutta yhdistetty 1981 Keikyän kanssa Äetsän kunnaksi. Sijaitsee Satakunnassa.

Eihän minun tässä pitäisi olla. Kesäkuun alku on pihalla hurjan kasvun aikaa ja nyt jos koskaan kaikki liikenevä aika olisi syytä käyttää piha- ja puutarhatöihin.

Puolustus: olen ollut jo! Kahdeksan tuntia!

Mitä sain pihalla aikaan kahdeksassa tunnissa?

Kitkin yhden kukkapenkin. Tein toiseen kukkapenkkiin vähän matkaa kivireunusta. Siinä kaikki.

Vanha talo ja iso piha ovat loputon työmaa. Mikä tahansa talo ja piha ovat sitä, jos haluaa pitää paikat kunnossa ja siisteinä. Se, miten jotkut tämän lisäksi pystyvät luomaan upeita puutarhoja ja hoitamaan ne hyvin, on minulle mysteeri. Heidän täytyy olla jollain tavalla ylivertaisia ihmisiä, heillä täytyy olla sellaista voimaa, kuntoa ja taitoa, josta minä en ole päässyt osille.

En liioittele. Olen yli 20 vuotta harjoitellut tämän pihan kanssa ja suuri osa kaikista yrityksistäni on  epäonnistunut. Istutin omenapuun, toisen, kolmannen. Kaikki kuolivat. Istutin ruusupensaita, monta. Kuolivat. Istutin kärhöjä, useita. Kuolivat nekin. Kylvin kukkaniityn. Ai minne?

Viime kesänä en saanut edes herneitä itämään. Aloin epäillä, että ylläni lepää puutarhakirous.

Kaikesta huolimatta – siis kaikesta siitä huolimatta, minkä vain minä tiedän – täällä on kaunista. Siihen riittää se, että leikkaa ruohot ja laittaa vähän kesäkukkia. Kauneus ei tarkoita samaa kuin minun toteutunut näkyni, se voi olla myös jotain muuta ja myös se voi olla totta.

 

Unelmapuutarhani on runsas, värikäs ja hallittu. Cottage garden -tyyppisen pihan luominen olisi aika helppoa, jos jättäisi viimeisen sanan, hallitun, pois. Luonto hoitaa värit ja runsauden pyytämättä ja varsin nopeasti. Kasvit päättävät omat paikkansa ja kasvavat niillä sitkeästi. Tässä pihassa, täällä meillä, kasvaa suopayrttejä, palavaa rakkautta, ukonkelloja ja pioneja, sellaista väriä jota en itse koskaan valitsisi. Lisäksi täällä kasvaa ja paljon kasvaakin maahumalaa. Siihen olen itse syyllinen, sillä typeryyksissäni istutin joskus pienen alun muka kukkapenkin peittokasviksi. Eipä aikaakaan ja maahumala karkasi kukkapenkistä ja vaelsi kaikkialle, eikä siitä pääse millään eroon. Manasin sitä jo vanhassa blogissani http://ruusupensaantakaa.blogspot.com/2011/07/varo-tata.html. Allekirjoitan edelleen joka sanan.

Ihailen syvästi esi-isien raatajahenkeä

Unelmoin samettinurmisesta, rehevien kukkaistutusten ja hienomuotoisten pensaiden koristamasta pihasta silloin, kun asuin kaupungissa ja kuvittelin, että kaikki on mahdollista, jos vain on valmis tekemään paljon työtä. En epäillyt, ettenkö juuri minä olisi valmis käymään työhön käsiksi, varmasti olisin, siitä ei unelma jäisi roikkumaan! Ihailen syvästi esi-isien raatajahenkeä, naisia, jotka raivasivat miestensä kanssa peltoja kylmään korpeen, kasvattivat kahdeksan lasta, hoitivat lehmänsä, lampaansa ja kutoivat iltaisin kuvioneulepaitoja vaikka ei ollut edes sähkövaloa. Kun he selvisivät siitä, niin miten minä en voisi selvitä yhdestä pihasta?

Tällaista ei pitäisi sanoa ääneen. Nykyään kuuluu olla lempeä, erityisesti itselleen. Pitää sallia itselleen kaikki hupi, mitä päähän pälkähtää, pitää rakastaa itseään, pitää sulkea silmänsä epäjärjestykseltä ellei kykene rakastamaan sitäkin, mikä toki on suotavaa. Jopa tällainen juttu kuin tämä mitä nyt kirjoitan, olisi hyvä päättää sanomalla, että keskeneräisyys on rikkautta.

No ei todellakaan ole, keskeneräisyys vain  harmittaa.

Lopulta kyse on siitä, olenko onnellinen? Olivatko raatajaesiäidit onnellisia? He saattoivat haaveilla – jos osasivat – vesijohdoista, sisävessoista ja sähköhelloista, mutta vaikka minulla on ne kaikki, eivät ne minua onnelliseksi tee.

Onni tulee tekemisestä, siitä, että saa omin käsin jotain kaunista aikaan. Kuten nyt tämä matto tässä, tämä sevotettu; voi, kuinka kaunis siitä tulee. Voisin ihan hyvin ostaa kaupasta uuden maton, mutta se ei koskaan tuottaisi niin paljon iloa kuin tämä, jota varten olen itse leikannut kuteet vanhoista lakanoista, pöytäliinoista, mekoista ja yöpuvun housuista, luonut itse loimen, laittanut sen puihin ja kutonut jokaisen raidan. Rahallista arvoa tällä ei ole, sitä ei voi mitata, se on mittaamaton.

Uskon, että esiäitien onni tuli samoista lähteistä, kauneuden luomisesta.

Vanha talo, iso piha ja riittämättömyys. Siinä kolmiyhteys, jonka kanssa on elettävä ja näissä puitteissa tehtävä se, minkä voi ja jaksaa. Valmis ei kuulu tähän sanastoon. Säilyttäminen ja hoitaminen kuuluvat. Kuin myös elämäntapa.

Se on vastaus siihen kysymykseen, joka saattoi tulla lukijan mieleen: miksi?

© Perjantaijuttu - All rights reserved. - Tietosuojaseloste - Toteutus: Mainostoimisto Ilmiö