Olen kävellyt Kisu Korsin ateljeen ohi vaikka kuinka monta kertaa silloin, kun asuin vielä Turussa. Katsoin aina ikkunassa olevia kauniita vaatteita ja ajattelin, että ne olisivat ihania, mutta
kun aina on se mutta.
Mutta on sama kuin jos. Jos minulla olisi, jos minä olisin, jos olisi joku toinen. Jos olisi jotain paikkoja, joihin mennä, jos olisi enemmän rahaa. Jos olisi parempi vyötärö-lantio -suhde ja hyvät vatsalihakset. Nyt, kun ei ole, mikään tuollainen ei kuulu minulle – olen pilannut mahdollisuuteni olemalla tällainen kuin olen.
Kisu puhui samasta asiasta vähän toisin: elämän lyhyet hetket voisi elää kauniisti ja kauniina. Miksi säästää kauniit vaatteet johonkin tulevaan, kun sitä oikeaa aikaa ei koskaan tule tai se ei ole sen oikeampaa kuin tämä aika, nyt juuri. Juuri se hetki, kun kävelet töistä kotiin, se on se hetki kun voi olla kaunis.
Suomessa pukeutumista määrää ilmasto, mutta vielä enemmän asenneilmasto. Meissä istuu luterilaisuuden määrittelemä vaatimus ankeuteen ja näkymättömyyteen, tietoisuus koreilun ja itsensä korostamisen perisynnistä. Ei saa yrittää ”olla mitään”, ei edes katsoa liian usein peiliin, sillä se ylpistää. Yritys olla kaunis on osoitus turhamaisuudesta ja turhamaisuus, sehän on suorin tie helvettiin.
Vaatteiden ostaminen on vaikeaa. Vika ei ole siinä, ettenkö haluaisi käydä kaupoissa, päinvastoin, kulutan helposti monta tuntia vaatekaupoissa ja nautin siitä. Harvoin kuitenkaan ostan mitään. Useimmiten ihmettelen, kenelle myynnissä olevat vaatteet on tarkoitettu kun ne ovat niin omituisen mallisia, synkän värisiä, huonolaatuisia ja kertakaikkisen rumia. Suurin osa ketjuliikkeiden valikoimasta joutaisi minun mielestäni suoraan kaatopaikalle ja ihmettelen, jos suurin osa ei sinne päädykin. Vaatekaupoissa muhii valtava ympäristöongelma.
Kaupoissa on silti kiva käydä, se tyydyttää tarpeen saada jotain uutta. Riittää, kun pääsee katsomaan, toteamaan sen mahdollisuuden, että tavaraa on. Onko lopultakaan kauheasti väliä, onko joku tavara kaupan hyllyllä vai omalla hyllylläni?
Nyt eksyin aiheesta. Kauneudesta oli puhe.
Kauniina olemisen yhteydessä puhutaan usein siitä, että korostetaan ihmisen parhaita puolia. Tästä me puhuimme myös Kisun kanssa, siitä, miten hän suunnittelee vaatteet niin, että ne tuovat esiin kantajansa kauniit puolet ja jättävät vähemmän kauniit huomiotta. Tämä on yleisesti hyväksytty asia, mutta miksi? Kauneus on kuitenkin vain yhteiskuntasopimus; sovitaan, että suuret, siniset silmät ovat kauniit. Sovitaan, että 170 senttiä on kauniimpi kuin 150. Sovitaan, että suora nenä on kaunis.
Ihmisenä olemiseen nämä asiat eivät sinällään vaikuta yhtään mitään.
Ulkonäköseikat ovat oikeastaan hyviä tai huonoja vain sikäli kuin niistä on haittaa terveydelle.
Olisi kiinnostavaa tietää, miten muut naiset kokevat itsensä ja mitä he ajattelevat kauniina olemisesta? Kuinka moni säilöö sitä ihanaa mekkoa vuodesta toiseen ja odottaa, että tulee oikea hetki? Puhumattakaan tavoitefarkuista.
Ai onko minulla ne? Totisesti.
Lue Kisu Korsin haastattelu täältä.
Otsikkokuva: Jenni Virta
