Vihdoinkin tapahtuu! Tätä päivää odotettiin ja valmisteltiin ainakin vuosi jos ei enemmän: Eijan ja minun yhteinen Perjantaijuttu julkaistaan pian ja tänään kävimme tekemässä ensimmäisen haastattelun, tapaamassa Laitilan Silon kylässä asuvaa Anniinaa.
Idea Perjantaijutusta syntyi yhteisellä kävelylenkillä. Me kaksi, jotka emme oikeastaan tunteneet toisiamme yhtään, päätimme pari vuotta sitten aloittaa yhteisen lenkkeilyn. Molempia kiinnostaa ulkoilu ja retkeily ja kun olimme kävelleet noin 300 kilometriä, alkoi tuntua siltä, että olisi hauska tehdä jotain muutakin yhdessä. Sitten tarvittiin vielä noin 500 kilometriä, nuotiolla istuttuja tunteja, yksi yö laavulla, pieni eksyminen ja ei niin hyvin maaliin saatu kuntokuuri kunnes hahmoton idea kirkastui. Nyt se on tässä, kenen tahansa luettavissa.
Me molemmat olemme toimittajia ja tehneet sitä työtä kauan. Kaikki aiheet muuttuvat kiinnostaviksi kun niihin perehtyy, mutta totuuden nimessä on sanottava, etteivät kaikki aiheet innosta yhtä paljon. Takana on niitäkin juttuja – eikä ihan vähän – joita ei muistaisi tehneensä ellei jutun edessä olisi oma nimi. Sellaisia juttuja emme tee tänne. Kaikki perjantaijutut ovat niitä, jotka aidosti haluamme tehdä, niissä on jotain, jonka haluamme jakaa muillekin ja joista uskomme, että niistä voi olla iloa, apua tai lohtua.
Juttuaiheista ei tule pulaa. Ensimmäisestä haastateltavasta olimme yhtä mieltä, Anniina Kelkka on ilman muuta kiinnostava ihminen. Me ihailemme häntä samalla kun tiedämme, ettemme itse pystyisi siihen, mitä hän on tehnyt.
Henkilöhaastattelujen lisäksi tulemme varmasti kirjoittamaan kiinnostavista retkipaikoista sekä puuhastelusta vanhassa talossa ja sen pihalla ja puutarhassa. Eija rakastaa ruoanlaittoa joten voi olla, että joskus tulee joku reseptikin, minulta niitä ei irtoa.
Olipa jännittävää lähteä ensimmäiselle yhteiselle juttukeikalle! Sovimme etukäteen, että toinen haastattelee, toinen kuvaa ja kuvaaja pitää suunsa kiinni. Hommasta ei nimittäin tulisi mitään, jos me molemmat olisimme äänessä. Eija sai ensimmäisen haastatteluvuoron. Kun istuin kahvipöydässä ja kuuntelin haastattelun kulkua mitään puhumatta tajusin, että se on ensimmäinen kerta, kun sillä tavalla seuraan haastattelutilannetta vierestä. Se oli outoa mutta mukavaa, sai rauhassa kuunnella ja katsella. Anniinan perhe oli juuri saanut kotiin kahdeksanviikkoisen rottweilerinpennun ja se oli kovin kiinnostunut minun kameralaukustani, yritti tunkea itsensä sisään. Silkkiturkkisten koiranpentujen seura on vaarallista, oi.
Elämä yllättää. Me tiedämme ja olemme kokeneet, että yllätykset voivat olla ikäviä, mutta voivat ne olla myös hyviä ja iloisia. Viime aikoina olen monta kertaa ajatellut, että kuinka minulle on voinut käydä näin hyvin: olen saanut uuden sydänystävän ja päässyt hänen kanssaan aloittamaan tämän huikean kiinnostavan, yhteisen matkan. Mihin tämä meidät vielä johtaakaan?
– Ensi kerralla on sitten sinun vuorosi kuvata. Ja olla hiljaa.
– Jep, kiva mennä entisille kotikulmille Turkuun ja varsinkin Marttiin, joka on lempikaupunginosani siellä. Laitan suun suppuun ja otan kameran käteen.
