Perjantaijutun toimitus sai syksyllä valloittavan vahvistuksen, joka sai viime viikolla nimen Siiri Pipariini. Suloisen nimen keksi Laitilan kaupungin kulttuuripäällikkö Piia Allén.
Perjantaijutun kolmikko – siis Pirkko, Eija ja Siiri Pipariini – marssi jouluviikon maanantaina onnittelemaan nimikilpailumme voittajaa. Piia kertoi, että nimi tuli hänen mieleensä spontaanisti, kun hän katseli Pirkon luoman tonttuhahmon kuvaa. Me koko Perjantaijutun väki olemme nimestä ikionnellisia: Siiri Pipariini kuvastaa tontun reipasta ja uteliasta elämänasennetta. Lisäksi kaksiosainen nimi rimmaa kauniisti kuin runo ja siinä on ripaus joulun taikaa!
Niminikkari Piia sai lahjaksi Pirkon kirjoittaman Minä, Miina Helmi Ilona -kirjan, Eijan ja Siiri-tontun leipomia pipareita sekä jouluruusun.
Siiri onnitteli Piia silittämällä tämän kättä, vaikka oikeasti hänen olisi tehnyt mieli antaa oikein kunnon halaus.
Eija järkevänä aikuisena torppasi Siirin halailuintoa väittämällä, että nyt korona- ja flunssa-aikana kannattaa vielä vältellä rajuja rutistuksia.
Siiri kun oli sunnuntaina suurissa myyjäisissä, jossa oli vilskettä, vilinää ja paljon ihmisiä.
Siiri Pipariini sai hymyn ihmisten huulille ja tonttu oli innoissaan kaikesta näkemästään. Tuttujakin tuli vastaan: Perjantaijutun kaikkien aikojen toinen haastateltava – Anniina Kelkka – sai kunnian poseerata Siirin kanssa yhteispotretista. Jutun Anniinasta voi lukea täältä.
Eijan luona yökylässä viikonlopun viettäneen Siirin paras hetki koitti sunnuntai-illan piparitalkoissa. Tässäpä vasta mieluisaa puuhaa, tuumaili Siiri Pipariini.
– Saanko ottaa tuon pienen sydänmuotin, Siiri kysyi Eijalta.
– No tietysti – sehän on siinä sinua varten, kuului vastaus.
– Niin kun minä vaan haluan tehdä Piialle sydämiä, Siiri kertoi.
Piian ja hänen perheensä kaunis koti vanhassa talossa Laitilan keskustassa sai Perjantaijutun porukan huokailemaan ihastuksesta. Siiri kuvaili visiitin jälkeen, että koti oli kuin lämmin, kutsuva pesä. Eteisen lampaantaljalla olisi voinut ottaa vaikka pienet nokoset.
Perjantaijuttu sai luvan piipahtaa Piian luona toistekin ja silloin myös lukijamme pääsevät nauttimaan vanhan talon tunnelmasta ja estetiikasta.
Vanhat tavarat kiehtovat Piian lisäksi myös hänen elämänkumppaniaan Anttia. Hän oli ostanut yhtenä kesänä hautaustoimiston käytössä olleen Jeesus-patsaan, jonka oli asetellut eteiseen. He olivat lähdössä samana päivänä kesämökille Saarijärvelle ja Antti oli kysynyt Piialta autossa, että näitkö muuten eteisessä Jeesuksen.
Piia ei ollut kookkaaseen patsaaseen kiinnittänyt mitään huomiota, mutta soitti asiasta kuultuaan heti pojalleen kotiin. Puhelu olisi saattanut herättää monissa hämmennystä, mutta heidän perheessään se oli tavanomaista vuoropuhelua. Piian mukaan hänen lapsensa ovat tottuneet siihen, että äiti voi kysyä mitä vain maan ja taivaan väliltä.
– Oletko nähnyt eteisessämme Jeesusta, äiti kysyy.
– En ole.
– Menisitkö katsomaan?
– Menen.
Poika kävelee alakertaan ja kertoo äidilleen, että Jeesusta ei ole näkynyt.
Saatuaan tarkemmat koordinaatit, hän jatkaa etsimistä.
– Joo kyllä se Jeesus täällä on.
”Näitkö eteisessä Jeesuksen?
Juttua meillä ja Piialla olisi piisannut vaikka kuinka, mutta jouluvalmistelut siellä ja täällä odottivat tekijöitä. Jätimme Piian valmistelemaan joulua ja palaamme asiaan tammikuussa.
Siiri on koko joulunajan kuljettanut mukanaan pientä laukkua, josta pilkistää paketti. Haluatteko tietää, mitä siellä paketissa on? No tietysti joululahja Perjantaijutun lukijoille! Siiri Pipariini kaivaa pienestä lahjakassistaan jouluista leikkimieltä.
Vanhan ajan piirileikki kuusen ympärillä tai ilman kuusta on parasta, mitä voi toivoa. Lautapelit, yhdessä laulaminen ja ääneen lukeminen sekä lumessa peuhailu saavat myös Siirin onnelliseksi.
Kaikilla ei ole kavereita tai läheisiä vierellään, ja heitä läheisen soitto ilahduttaa varmasti, Siiri vinkkaa. Puhelinta voi käyttää myös puhumiseen – on kiva kuulla tutun tai miksei vähemmänkin tutun ihmisen ääni.
Liika vakavuus sammuttaa elämänilon.
Siiri tietää, että aikuisten maailmassa on paljon monenlaista surua ja murhetta, mutta liika vakavuus voi sammuttaa elämänilon. Mukavat, mieltä ilahduttavat jutut syntyvät pienistä asioista, jotka eivät maksa mitään.
Siiri Pipariini on oikeassa. Hänen kanssaan samaa mieltä ovat monet leikkimisen hyvää tekeviin vaikutuksiin perehtyneet tutkijatkin. Kirkko ja kaupunki -lehden artikkelissa Aikuisen kannattaa leikkiä leikkitutkija Katriina Heljakka Turun yliopistosta puhuu kiinnostavasti aiheesta:
Fiksut uudet sukupolvet tajuavat, että tulevaisuuden haasteita ei ratkota yksin otsa rypyssä vaan tiimeissä ja yhteistyössä. Leikki on tässä avainsana.
Voit lukea koko artikkelin täältä.
Joululaulussa vanhakin nuortuu kuin lapsi leikkimään, koukkuselkä suortuu ja kaikk’ on mielissään. J.H. Erkko kirjoitti tekstin 1800-luvun lopussa.
Hieman tuoreemman, mutta samanhenkisen näkökulman Siiri Pipariinin pohdintoihin tuo kirjailija Paulo Coelho, joka kehottaa hakemaan lapsen itsestään:
Meidän tulisi kuunnella lasta joka joskus olimme, sillä se on edelleen olemassa sisällämme. Tuo lapsi ymmärtää taianomaisten hetkien kautta.
Siirin ja muiden viisaisiin sanoihin olisi yhtynyt varmasti myös loistava, palkittu runoilija Lassi Nummi (1928-2012). Löysin kirjastosta hänen Joulukonsertto-nimisen kirjansa, jonka sivuilla julkaistun tekstin myötä Perjantaijutun väki toivottaa lukijoille iloista joulun aikaa!
Värit, äänet, tuoksut:ihme
Värit, äänet, tuoksut:ihme
Ihmettelee
lapsi.
Unesta herännyt, nousee seisomaan,
nousee sängyn kaiteeseen,
katsoo
unen aikana tapahtunutta muodonmuutosta.
Me kaikki joille kaikki on
niin tavanomaista, vain asiaankuuluvaa, ihmettelemme lasta. Sen hämmästystä. Kuin säikähtäen
aukenevan ilon
syvyyttä.
Lasta meissä?
Jos sen muistamme. Jos se
muistaa, aavistaa
meidät.
Seisoo
ovenpieleen nojaten,
katsoo huonetta. Tulen takaa hämärästä. Varoen
lasken olkapäälle
käden. Pienen hetken
olemme yksi.
Lassi Nummi
