Rakastan Saaristomerta ja haluan kertoa siitä kaikille

  • Meillä on meri, jolla on pitkä historia, mutta epävarma tulevaisuus. Saaristomeri on antanut ihmisille sielun ja ruumiin ravintoa, se on avannut väylän sivistykseen. Nyt on meidän vuoromme tehdä jotakin sen hyväksi.
  • Haluammeko vanhempina ja isovanhempina kertoa lapsillemme tarinaa kuolleesta merestä?
  • Olen veneillyt Saaristomerellä 35 vuotta, nähnyt merikotkan kannan elpyvän, mutta myös sinilevän pilaamat uintipaikat. Tämä Perjantaijuttu kertoo, miksi rakastuin Saaristomereen. Taustajuttu paljastaa, miten ovelasti se sammutti orastavan aviokriisimme.

Se oli rakkautta ensi kohtaamisesta alkaen. Vuosi oli 1987. Kolea ja tuulinen kesä, jolloin menimme puolisoni kanssa naimisiin.

Olimme ostaneet keväällä pitkän ja kapean, herneenpalkoa muistuttavan pikkuisen purjeveneen. Vihreä H-vene sai kunnian kuljettaa meidät häämatkallemme Turusta Hankoon ja takaisin kotisatamaan Hirvensalon Pikisaareen. Sää kesä-heinäkuun vaihteessa Saaristomerellä oli vuodenaikaan nähden poikkeuksellisen kylmä.

Viikon häämatkamme alkoi Airistolla sateessa. Ensimmäinen aamu Nauvossa valkeni aurinkoisesti, mutta jo samana päivänä matkalla Gullkronaan veneemme joutui keskelle sumua ja näkyvyys oli heikko. Ankkuroiduimme lähimmän saaren rantavesiin. Yhtä nopeasti kuin sumu oli tullut, se myös hälveni.

Matka jatkui ja perillä meitä odotti paratiisisaari: Gullkronan punaiset venevajat hehkuivat kuulaassa kesäillan auringossa ja vesi läikehti jälleen auringossa.

Suojaisessa satamassa nautimme iltapalaksi kalastajapari Leila ja Gunvald Erikssonin savustamat kampelat. Juhlan kunniaksi mukaan pakattu kuohuviini oli pysynyt viileänä veneen pilssissä.

Kippistelimme ja nautimme valoisasta kesäyöstä ja saaristomaisemasta – kaikki oli hyvin juuri tässä ja nyt.

Aamuksi olimme varanneet rantasaunan. Sen kipakat löylyt ja pulahdus jääkylmään mereen karistivat viimeisetkin unenrippeet.

Lounaaksi haimme jälleen savustettua kalaa ja lähdimme kohti Hankoa.

Hangon reitillä tuuli vihelsi mastossa ja vene kallisteli rajussa vastatuulessa kryssiessämme kohti määränpäätä. Vaahtopäät valkaisivat meren pintaa ja suolainen vesi pärskähteli kasvoillemme.

Tuon kesän jälkeen olemme purjehtineet joka kesä. Takana on 35 vuotta avioliittoa ja yhteistä purjehdusta.

Saaristomeri on minulle yksi rakkaimmista paikoista maailmassa. Siellä olemme seilanneet myrskyissä, tyrskyissä ja tyynen sään aikana.

Maailman suurimmassa saaristossa – luit oikein, maailman suurimmassa! – on peräti 41 000 saarta. Yhden elämän aikana kaikissa niissä ei ehdi vierailemaan.

Meille Saaristomeri on kuin kuin hyvä ystävä, jolle on aina varattu oma aikansa vuodenkierrossa. Ja vaikka välillä pidämme etäisyyttä, jälleennäkeminen on aina yhtä riemukasta.

Vanha rakkauteni on välillä ärsyttävän oikukas ja arvaamaton kuin uhma-ikäinen lapsi tai kapivoiva teini.

Osaahan tuo vanha rakkauteni olla toki välillä ärsyttävän oikukas ja arvaamaton kuin uhma-ikäinen lapsi tai kapinoiva teini. Sääolot muuttuvat nopeasti.

1980- ja 1990-luvulla Ylen Säätiedotus merenkulkijoille oli purjehtijan Raamattu. Hiljennyimme kuuntelemaan sitä kajuuttaan pienestä matkaradiosta joka ilta ennen iltakymmentä. Usein ennuste piti paikkansa, toisinaan ei.

Monenlaista mahtuu 35 veneilyvuoteen. Ankkurimme irtosi Kökarissa koillismyrskyssä, sumu heikensi näkyvyyden laivareitillä, isopurje repesi kovassa haipakassa, jalka lipesi liukkaalla kalliolla…Joka kesä Saaristomeren kootut kertomukset täydentyvät jollakin uudella ei-toivotulla seikkailulla.

Lokikirjaamme on ikuistettu sekin kerta, kun radion merisään lupaama leppeä tuuli täysin odottamatta voimistui rajuksi myrskyksi ja ukonilmaksi. Olin viimeisillään raskaana. 30 vuotta sitten lokikirjaan kirjattua tarinaa lukiessa huokaisen nyt, että olipa onni, että kapteeni ei joutunut kätilöksi. Läheltä piti, sillä poikamme syntyi kymmenen päivää tuon meriretken jälkeen.

Kaksi lastamme ovat tottuneet merielämään pienestä pitäen.

Esikoisemme pääsi purjeveneen kyytiin jo pariviikkoisena. Syksyllä päivänvalon nähnyt kuopus lähti kanssamme merille vasta yhdeksän kuukauden ikäisenä.

Saaristomerellä purjehtiessa oppii luovimaan, kuten pitkässä avioliitossakin. Joinakin kesinä tuntuu, että aina tuulee ”väärästä suunnasta”. Siksi olemme viime vuosina päättäneet olla tekemättä etukäteen liian tiukkoja matkasuunnitelmia, ja edenneet luonnon ja tuuliolosuhteiden ehdoilla.

Myötätuuli on aina tervetullut, mutta vastatuuleltakaan ei voi välttyä. Upeinta on kuitenkin kulkea purjeiden voimalla sivumyötäisen tuulen siivittäessä matkantekoa. Sellaisina hetkinä aika pysähtyy, huolet kaikkoavat ja pieni ihminen voi tuntea olevansa osa luontoa.

Saaristomerellä veneilijää väijyy tuhansia karikoita toisin kuin Välimeren syvissä vesissä.

Saaristomerellä on huikean paljon saaria, mutta on siellä runsaasti myös matalikkoja. Meidän veneessä hyödynnetään edelleen paperisia merikarttoja, vaikka kapteenilla on jo muutaman vuoden ollut myös sähköiset navigointivälineet käden ulottuvilla. Saaristomerellä väijyy tuhansia karikoita pinnan alla toisin kuin Välimeren syvissä vesissä.

Kerran keulapiikissä nukkunut poikamme sai äkkiherätyksen, kun ohjasin veneemme epähuomiossa väärältä puolelta merkkiä.  Taivaalla liikehti mustia pilviä ja salamat räiskähtelivät – kuinka ollakaan jälleen kerran – taivaanrannalla. Aallokko irrotti meidät onneksi matalikosta ja matka jatkui. Vene ja köli kestivät töyssyn ilman suuria vahinkoja.

Purjehduksessa päämäärä ei ole olennaista, sillä perillä ollaan silloin, kun köydet irtoavat kotisatamasta. Avomeripurjehdus on hieno laji ja pitkissä merimatkoissa on jotakin meditatiivista.

Minua kiehtoo veneilyssä paitsi meri myös saaret. Haluan viettää aikaa niin Saaristomeren sisäsaariston vehreissä ja kasvirikkaissa saarissa kuin ulkosaariston karuilla kallioluodoillakin.

Lista lempisaaristani on liian pitkä tähän kerrottavaksi. Jungfruskär, Högsåra, Brunskär, Iniö, Houtskär…

Moniin Saaristomeren saariin kätkeytyy hienoja tarinoita. Brunskärin saarella Korppoossa vietimme 1990-luvulla muutamia juhannuksia. Laiturissa oli meidän lisäksemme vain ystäväperheemme vene ja pari muuta venettä, joiden miehistö oli varsin musikaalista porukkaa. Saksofoni soi ja laulu raikasi kesäyössä.

Brunskärissä saarella asuva Anna tulkitsi unohtumattomasti Harry Belafonten laulun Island in the sun.

Yksi hetki on piirtynyt muistoihin lähtemättömästi: Saarella asuva Anna Aittola (nykyään Danielsson) istui iltaa kanssamme ja lauloi tunteikkaasti Harry Belafonten tunnetuksi tekemän laulun Island in the sun:

As morning breaks
The heaven on high
I lift my heavy load to the sky
Sun comes down with a burning glow
Mingles my sweat with the earth below.

Brunskär on tunnettu myös siitä, kun ruotsalainen seikkailija Salomon August André ajautui vahingossa kuumailmapallolennollaan sen läheiselle luodolle lokakuussa 1893. Luoto nimitettiin myöhemmin Andreskäriksi. Anna Danielsson kertoi muutamia vuosia sitten toimittaja Suvi Aholan kirjoittamassa artikkelissa Helsingin Sanomissa, kuinka hänen äidin isoisänsä Edvard pelasti Tukholmasta lähteneen frakkiasuisen ilmapallolentäjän yksinäiseltä kallioluodolta.

Saarten elämänmeno ennen ja nyt kiehtovat, mutta melkoinen tarina on myös saaria ympäröivän vesistön syntyminen. Pohdin sitä heinäkuun lopussa, kun makoilin kuumilla, jääkauden sileäksi hioimilla kallioilla Kaskisten saaressa Airistolla. Luonto on muovannut kallioihin uurteita 2000 miljoonaa vuotta sitten! Niin kauan sitten, että sitä ei voi ihminen ymmärtää.

Vastapäiseen Seilin saaren laituriin on kiinnittynyt kesäiltana paljon veneitä ja pienkerrostalon kokoiset Ruotsin laivat lipuivat kohti Tukholmaa.

Mietin Seiliin 1600-1700-luvuilla eristettyjä leprasairaita. Spitaalisia, joiden kohtalona oli kuolla outoon tautiin Saaristomerellä. Ajattelin naisia, jotka myöhemmin, 1960-luvulle asti, lähetettiin samaiseen saareen mielisairaalaan.

Tunsivatko he pakokauhua yksinäisellä saarella vai muovasivatko olosuhteet jotkut heistä saarelaisiksi, jotka elävät sovussa luonnon kanssa? Kasvattivatko kovat kokemukset heistä sitkeiden saaristomäntyjen kaltaisia selviytyjiä? Oppivatko he ennustamaan taivaanrannan väreistä myrskyt kuten kalastajat ja merenkulkijat?

Uskalsivatko he haaveilla vapaudesta ja uudesta elämästä tiiraillessaan taivaalla liitäviä lokkeja?

Uskalsivatko he haaveilla vapaudesta ja uudesta elämästä tiiraillessaan taivaalla liitäviä lokkeja? Miltä tuntui elää koko ajan epävarmuudessa ja pelossa kuin heikoille jäille kulkemaan määrätty maakrapu? Harva heistä sai nauttia elämästä ja monien taival maan päällä päättyi karusti Seilin kirkon hautausmaalle.

Heinäkuun lämpöisessä ilta-auringossa kimalteleva vesi näyttää kirkkaalta Kaskisten saaren ympärillä, mutta valitettavasti se ei kerro koko totuutta.

Saariston kauneudessa on helppo kellua lomapäivän auvossa, mutta ikäviä tosiasioita ei voi lakaista pinnan alle. Ajat muuttuvat ja niin on hyvä, mutta kaikki muutos ei ole tervetullutta. Saaristomeren – rakastettuni – olemassaolo ei ole itsestään selvää – ainakaan sellaisena kuin tuhannet huviveneilijät ja mökkiläiset sen olemme oppineet tuntemaan.

Ainutlaatuinen meremme on vakavasti sairas.

Ensimmäiset sinilevälautat lilluivat eteemme 1990-luvulla. Ne olivat merkki siitä, että jotakin on tehtävä. Epätoivoon ei ole syytä, vaikka veden puhdistuminen on ollut hidasta ja sinilevät muistuttavat olemassaolollaan edelleen, että ongelmaa ei ole selätetty.

Valtioiden, yritysten ja yhteisöjen on kannettava kortensa kekoon. Jokainen meistä voi edistää Itämeren ja Saaristomeren parempaa tulevaisuutta. Joudummeko tai paremminkin haluammeko vanhempina ja isovanhempina kertomaan lapsillemme tarinaa kuolleesta merestä.

Jos rehevöitymistä ei saada kuriin, myrkylliset levälautat yleistyvät eikä pahanhajuisessa vedessä voi enää uida. Kalat, kasvit ja linnut kaikkoavat.

Saaristomeri on yksi maailman saastuneimmista meristä

Kylmä tosiasia on, että Saaristomeri on yksi maailman saastuneimmista meristä. Ilmastonmuutoksen edetessä maailman matkailuvirrat saattavat kääntyä etelästä pohjoiseen. Saaristomerestä voi tulla suosittu kansainvälinen matkakohde, jos sitä uhkaava rehevöityminen saadaan kuriin.

En ole varma, olisiko matkailun lisääntyminen Saaristomerellä hyvä vai huono asia. Talouden näkökulmasta kyllä, mutta luonnolle se voi olla uusi uhka, jos ihmiset sulkevat silmänsä tosiasioilta eivätkä opi pitämään huolta luonnosta ja unohtavat tulevaisuuden ja vastuunsa jälkipolville. Onneksi matkailua voi harjoittaa niin palvelun tarjoajana kuin kuluttajana myös vastuullisesti ja ympäristön kannalta kestävästi.

Lähes joka vuosi joku uusi satama avautuu tai vanha uudistuu. Tänä kesänä vierailimme ensimmäistä kertaa Nauvon Tackorkissa, vanhan marjatilan maille perustetussa viehättävässä matkailukohteessa. Matka sinne on veneellä varsin erikoinen. Kapeaa kaislojen reunustamaa väylää kulkiessa epäusko iskee: olemme eksyneet väärään paikkaan?

Perillä odotti suojaisa poukama ja täyden palvelun satama. Ja loistava saaristolaisravintola, jossa nautin herkullisen kantarellirisoton. Saariston Rengastien varrella sijaitsevaan paikkaan pääsee myös pyörällä tai autolla. 

Heinäkuun lopun tuulisena iltana terassilla oli hiljaista, mutta paikan vakituiset asukkaat – lampaat – saapuivat seuraksemme terassille.

Saaristomeri ansaitsee enemmän arvonantoa ja kunnioitusta meiltä suomalaisilta. Mutta miten voi kiintyä johonkin itselle vieraaseen ja outoon asiaan? Lapin Ylläs ja Itä-Suomen Koli ovat kaikille tuttuja, mutta Saaristomeren ainutlaatuinen vesistö ja saaret ovat monille vieraita. Niihin on helppo tutustua, vaikka ei omistaisi omaa venettä.

Lautat kulkevat saarten välissä ja auton lisäksi matkaa voi taittaa vaikka pyöräillen tai kävellen. Saaristoreiteillä kulkee linja-autojakin.

Rakastan Saaristomerta ja haluan kertoa siitä kaikille, jotta muutkin innostuisivat ja ymmärtäisivät sen merkityksen.

Saaristomeri on maisema ja mielentila, jota on vaikea sanoin kuvittaa. Se on lokkien mekastusta, merikotkien kaartelua ja sudenkorentojen tanssia kaislikossa. Aaltojen vyöryä rantakivikoihin.

Se on karun avomeren rannalla villinä kasvavia kurjenpolvia, ruoholaukkaa, kallion koloista kurkistavia keltaisia maksaruohoja. Meriputkia ja -astereita. Vilvoittavia merituulia. Saarien idyllisiä kyläteitä, joita kulkiessa aika pysähtyy.

Saaristomeri on vanhoja taloja, torppia ja kirkkoja, joita menneet sukupolvet ovat vaivalla rakentaneet. Rantaravintolassa nautittuja tuoreita paistettuja ahvenia. Mereen hehkuvana tulipallona häviävää aurinkoa. Iltaruskon sävypalettia, oranssia, purppuraa, pinkkiä ja violetin sävyjä. Hiekkarantoja ja silokallioita.

Saaristomeri on mielenrauhaa.

Meillä on meri, jolla on pitkä historia, mutta epävarma tulevaisuus. Meri on antanut meille sielun ja ruumiin ravintoa, se on avannut väylän sivistykseen. Nyt on meidän vuoromme tehdä jotakin sen hyväksi.

Saaristomeri tarvitsee meidän kaikkien apua. Isot ja pienet teot ovat arvokkaita. Ne eivät vaadi paljon: vähemmän lihaa, enemmän kalaa. Kuten upea Saaristomeren sininen kirja (John Nurmisen säätiön julkaisu) kertoo: Kaikkein kustannustehokkain keino Saaristomeren ravinnekuorman vähentämiseen olisi luonnonkalan pyynnin lisäys. En lähde tässä luettelemaan kaikkia toimia enkä syyllistämään ketään, vaikka peiliin pitää osata katsoa itse kunkin.

Tärkeintä on tiedostaa, että jokainen meistä voi omilla toimillaan vaikuttaa meren hyvinvoinnin edistämiseen.

Tekojen ja rahan lisäksi Saaristomeren pelastamisessa tarvitaan tahtoa. Pahin uhka meren tilalle on suhtautua Saaristomeren sinileviin välinpitämättömästi olankohautuksella: ei kuulu minulle. Silmiä totuudelta ei voi sulkea. Haiseva sinileväpuuro on luontokokemus, joka ei hevillä unohdu.

Valtion tuoreessa budjettiehdotuksessa  Saaristomeri-ohjelmaan on varattu 3,2 miljoona euroa. Se on hyvä juttu, mutta kuten Varsinais-Suomen Liiton maakuntajohtaja Kari Häkämies muistutti Turun Sanomissa  (5.8.2022), se riittää vain aloitukseen. Ohjelman toimenpiteiden toteuttamiseen tarvittavat kustannukset ovat 18 miljoonaa euroa vuodessa.

Peltojen kipsikäsittely vähentää merien kuormitusta, ja siihen on varattu budjettiehdotuksessa viisi miljoona euroa. Sitä ei ole kohdennettu ainoastaan Varsinais-Suomeen.

Rehevöityminen on mahdollista estää ja Saaristomeri voidaan pelastaa hitaalta kuolemalta.

2020-luvun lapset saattavat ihmetellä aikaisempien sukupolvien matkustusintoa kesäisin Välimerelle tai muihin vielä kaukaisimpiin kohteisiin. Miksi matkustaa omaa lähimerta edemmäs, onhan meillä upea Saaristomeri?

Ihminen on saastuttanut meren, mutta hyvä uutinen on, että me voimme muuttaa kehityksen suuntaa. Merikotkan pelastaminen sukupuuton partaalta on tästä yksi hyvä esimerkki siitä. Ehkä vielä joskus kampelatkin palaavat.

Meri voi yllättäen ratkaista ihmissuhdeongelmat. Lue täältä miten meille kävi.

Jutun kuvat on otettu ovat Gullkronassa, Stenskärissä, Birskärissä, Iniössä, Nauvon Tackorkissa, Houtskärissä, Kaskisten saaressa Airistolla ja Kustavissa.

Lähteet:

Ympäristö.fi

Helsingin Sanomat 6.2.2016

Saaristomeren sininen kirja

Burin perheen lokikirjat 1987-2022

© Perjantaijuttu - All rights reserved. - Tietosuojaseloste - Toteutus: Mainostoimisto Ilmiö