Vain neljä vuotta kestänyt yhteinen aikamme loppui yllättäen. Nyt, kun Vilja on poissa, tunnen, miten se kuitenkin ehti olla osana kaikkea.
Mihin tahansa katson, olen ollut siellä koiran kanssa. Kaikilla teillä ja poluilla olemme kulkeneet yhdessä.
Kun herään, odotan kuulevani kynsien rapinan. Kun menen nukkumaan, käyn katsomassa tyhjää paikkaa; etkö sittenkin olisi siinä?
Vilja tuli meille 7-vuotiaana. Olin valmistautunut koiran hankkimiseen huolellisesti. Edellinen koirani oli ongelmalapsi ja vaikka siitä tuli rakas, en halunnut enää toista samanlaista.
Tein koiranomistajan testejä, tutkin rotuja ja kasvattajia, luin kirjoja ja keskustelupalstoja. Ottaisin pennun ja kasvattaisin sen parhaani mukaan. Rescue-koiraa en taatusti ottaisi, olisin järkevä.
Sitten eräänä aamuna menin netin kauppapalstalle ja näin siellä Viljan. Illalla se oli muuttanut meille. Koira oli ulkonäöltään lähes identtinen sen ongelmatapauksen kanssa, aikuinen kodinvaihtaja.
Tuliko ongelmia? Kysyt vielä.
Luonteeltaan Vilja oli täyttä kultaa. Kiltti, iloinen, rakasti ihmisiä, vaatimaton, älykäs, oppivainen. Herkkä. Jos sen elämässä tapahtui jotain jännittävää, sen hampaat alkoivat kalista ja se halusi ryömiä piiloon. Äärimmäisen jännityksen paikkoja olivat esimerkiksi noin sekunnin tai kaksi kestävät sähkökatkot, niiden jälkeen Vilja oli loppupäivän pois tolaltaan.
Herkkyys oli silti pientä sen rinnalla, että koira paljastui sisäpissaajaksi. Sen tuotokset eivät olleet mitään pikku läimäreitä, vaan kunnon lammikoita, joita se päästeli yhtään häpeämättä tai ennalta varoittamatta. Tämä aiheutti meille paljon harmia, mutta siitäkin selvittiin. Tänä vuonna koira ei pissannut sisälle kertaakaan.
Koira oppi talon tavoille kuten koirat tapaavat oppia. Se seurasi minua kaiken aikaa. Välillä hermostuin siihen ja sanoin, ettei minun perässäni tarvitse koko ajan kulkea. Silloin Viljan silmiin tuli pettymys, se paneutui makuulle toiseen huoneeseen ja huokaisi. Hetken päästä se oli minun jaloissani taas.
Vilja oli mukana, kun olimme Eijan kanssa laavulla yötä. Se oli mukana, kun teimme perinneruokaa tai vietimme joulua tai juhlimme vuosipäivää. Se oli mukana retkillä ja kävelylenkeillä, aina iloisena, aina innokkaana. Kerran nuotioretkellä söin ahneuksissani kokonaisen makkaran, vaikka minun piti antaa siitä puolet koiralle, eikä se suuttunut siitäkään.
Sunnuntaina Vilja oli leikkisä, iloinen itsensä. Maanantaina sen kunto romahti ja tiistaina se nukutettiin. Kohtutulehdus on salakavala, vakava tauti ja jos jotain tästä opin niin sen, että narttukoirat on leikkautettava ajoissa.
Kevään työt on silti tehtävä. Haravoin ja etsin samalla Viljan jälkiä pihan hiekasta. Kun löydän, pysähdyn ja katson tarkkaan. Jos aika antaisi edes vähän armoa, näkisin vielä häivähdyksen kullanpunaista turkkia.
