Puolen vuosisadan ystävyys

  • Vasta äskenhän me olimme nuoria tyttöjä ja nyt ollaan tässä. Vielä ei kuitenkaan ole liian myöhäistä.

Ihmettelen, miten Marjut jaksaa opettaa murrosikäisiä vuodesta toiseen. Hän sanoo jopa pitävänsä siitä.

Olemme tunteneet toisemme melkein 50 vuotta. 1970-luvulla istuimme molemmat Raision lukiossa suuresti arvostamamme äidinkielenopettaja Matti Peltosen tunneilla ja haaveilimme, että meistä tulee kirjailijoita tai näyttelijöitä. Puolen vuosisadan mittaan on monet kerrat puhuttu aikomuksista, ryhdytty toimeen, luovutettu ja tehty jotain muuta. Nykyään aikomuksia ja innostumisen hetkiä on vähemmän.

Marjut on värikäs ihminen, kirjaimellisesti. Minun mielestäni hänen pitäisi olla taiteilija, sillä hän on hyvin monipuolisesti lahjakas kuvataiteissa samoin kuin kirjoittamisessa. Vielä ei olisi myöhäistä – jospa sitten eläkkeellä?

Vanheneminen on ihan perseestä, hän sanoi, kun viimeksi näimme.

En voinut väittää vastaan enkä lohduttaa. Marjutilla on viime aikoina ollut kaikenlaisia terveysmurheita, isoja ja pieniä. Jos kaiken aikaa sattuu johonkin, elämä on perseestä, myös äidinkielenopettajalla.

Pitkä ystävyys on usein ollut murheiden jakamista. Toiselle voi soittaa ja kysyä: ”Saako valittaa?”. Ei tarvitse selitellä, kuormaa saa keventää ja taas mennään. Valituksiin ei sittemmin palata.

Joskus on ollut hauskaakin. Monet naurut on saatu esimerkiksi tästä.

Ystävyys elää ja muuttuu. Toivottavasti se ei kuitenkaan hiivu. Yksi on joka tapauksessa totta ja se on monta kertaa sanottu ääneen.

– Jos nyt tutustuttaisiin johonkin mukavaan ihmiseen, niin ei enää ehdittäisi olla ystäviä kenenkään kanssa yhtä kauan kuin me on oltu.

Lue Marjutin koko haastattelu täältä.

© Perjantaijuttu - All rights reserved. - Tietosuojaseloste - Toteutus: Mainostoimisto Ilmiö