Millaista olisi viettää pari vuorokautta ilman älypuhelinta? Ajatus tuli mieleen, kun puhuimme keväällä hiljaisuuden retriiteistä. Päätimme vetäytyä arjesta helpoimmalla mahdollisella tavalla – tutussa ja turvallisessa Perjantaijutun kotipesässä Männistössä syyskuun alussa.
Ohessa poimintoja ajatuksistamme ja päiväkirjamerkinnöistämme:
Pirkko: Käsityö, sanomalehden Tv-liite, luettavaa, kynä ja paperia: olen varautunut olemaan 48 tuntia ilman älypuhelinta ja tietokonetta. Viimeksi vastaava tilanne oli viisi vuotta sitten, kun vietin muutaman päivän Irlannissa ja jätin puhelimen kotiin.
Olen monin tavoin riippuvainen puhelimestani ja se harmittaa. Luen sähköpostit heti ja jos ne koskevat työasioita, vastaan saman tien. Perheen WhatsApista on tullut välttämättömyys. Asioita on kaiken aikaa etsittävä ja tarkistettava, kaikenlaisia asioita. En pysty enää lukemaan edes romaania ilman, että tekstistä mieleen juolahtavia asioita on googletettava. En pidä itsestäni tällaisena mutta uskon, etten voi muuta.
Tiistai-iltapäivällä majoitumme Eijan kanssa vanhaan taloon, keitämme kahvit, syömme omenapannukakkua ja katsomme, mitä tuleman pitää.
Montakohan kertaa sanoimme tänään: ”Ai niin, eihän me voida!”
Eija: Täällä – pienessä kylässä vanhassa talossa pellon laidalla – tuntuu suorastaan helpottavalta luopua puhelimesta. Ympärillä on niin paljon kaunista katseltavaa: ilmassa on syksyä, vaikka luonnossa vielä vihertää.
Maailmalla tapahtuu juuri nyt isoja asioita, mutta tässä Perjantaijutun mikrokosmoksessa merkittävin asia on punertava vaahteranlehti, etäinen kurjen ääni ja nokkosperhonen ikkunassa.
Luonto rauhoittaa: vuodenajat tulevat ja menevät. Juuri nyt se tuntuu erityisen turvalliselta ajatukselta.
Illalla avaamme television ja katsomme Ylen puoli yhdeksän uutiset. Pelkkiä ikäviä asioita – niitä ei voi lakaista Männistön tuvan maton alle, mutta päätämme kuitenkin vaihtaa kanavaa ja lopulta suljemme sen.
Kello 22 kömmin Pirkon mankeloimien lakanoiden väliin ja tiedän olevani onnekas. Ryhdyn lukemaan kirjastosta lainaamaani Elina Hirvosen uutukaista, Rakkauksien lokikirjaa.
Luen sitä yli puoleen yöhön. Valot sammutettuani tulee vessahätä.
Nukumme eri huoneissa, mutta niiden välissä oleva ovi on jäänyt auki. Yritän hiipiä ulos huussiin pimeässä hiljaa ja ilman valoja, jotta en häiritsisi Pirkon yöunia.
Ulkona on tähtikirkas taivas ja puolikuu, jotka ohjaavat minut huussin ovelle.
Paluumatka sujuu pimeässä ja mietin, miltä tuntuisi menettää näkökyky. Ja entäpä jos vastaan olisi liihottanut lepakko?
Pelkään kaatuvani ja kun löydän sängyn, kellahdan siihen huojentuneena. Vihdoinkin perillä!
Pirkko: Onneksi olen elänyt ajan, jolloin älylaitteita ei ollut. Tiedän, että elämä voi olla hyvää ja täyttä ilman nettiä, hitailla yhteyksillä. Postinkantajan tulo oli sen ajan merkkiääni.
Suren sitä, mitä meistä on tullut ja eniten sitä, miten lapset kasvavat kiinni maailmaan, jota ei ole. Se on totta: lähes kaikki Suomen aikuiset ja yli seitsenvuotiaat lapset omistavat älypuhelimen, joka ohjaa heidän elämäänsä vaikka mitä muuta väitettäisiin. On kammottavaa katsoa ihmisiä, jotka kulkevat puhelin kädessään etsimässä yhteyttä maailmaan, jonka luovat ne toiset, jotka yhtä lailla etsivät yhteyttä maailmaan, jonka luovat toiset ja jota ei voi tavoittaa koska sitä ei ole.
En tiedä, mitä kello on. Ainoa kellomme on pysähtynyt ja puhelinta ei ole. Eija nukkuu vielä.
Emme olleet täysin tietämättömiä ajasta, sillä Eijalla oli puhelin mukana ja aikaa saattoi katsoa siitä. Tosin tärkeitä aikoja 48 tunnin aikana oli vain kaksi: Radio ykköseltä aamuyhdeksältä alkava Muistojen bulevardi ja Suomen kaunein koti, jonka katsoimme televisiosta.
Katsoimme myös yhdet uutiset, mutta ne olivat niin huonoja, ettemme halunneet yhtään enempää.
Kudoin eilen villapaitaani. Jos jatkaisimme tätä olemista pari päivää lisää, paita olisi valmis.
Eija: Aamun ohjelmassa kahvit ja nivelien liikutusta radiosta tulevan musiikin tahdissa. Aamuvenyttely pitäisi ottaa vakio-ohjelmaksi.
Mukanani on kirpparilta joskus mukaan tarttunut Helppoa hyötyliikuntaa -niminen kirja. Se on tarkoitettu kiireisille ihmisille, jotka väittävät, että heillä ei ole yksinkertaisesti aikaa pitää huolta kunnostaan liikkumalla. Kirjoittaja Porte Shimer lupaa alkusivulla paljon: ”Vain jos et ehdi hengittää, et ehdi harrastaa liikuntaa”.
Teemme kirjassa olevan kirjallisen kuntotestin. Älä huijaa vastauksissa, kirjailija kehottaa. Kysymykset koskevat niin työssä kuin vapaa-ajalla tapahtuvaa hyötyliikuntaa.
Punttimme ovat melko tasan siihen asti, kunnes kysytään kotitöiden määrää. Pirkko kertoo kuluttavansa niihin yli viisi tuntia viikossa, Eija 1-2 tuntia. Jälkiviisaana mietin, että en tainnut olla ihan rehellinen, sillä viime aikojen kaappien siivouksessa ja pihahommissa on kyllä vierähtänyt useampia tunteja päivässä, mutta toisaalta välillä puuhailu kotona on hyvinkin vähäistä.
Olen kirjailijan kanssa samaa mieltä siitä, että kotitöiden tekeminen edistää fyysistä terveyttä ja miksei myös henkistä. Männistössä on Pirkon ansiosta puhdasta ja siistiä – ne tuovat molemmat mielenrauhaa silloinkin, kun päässä vallitsee kaaos milloin mistäkin asiasta.
Kahvinkeitin korisee kyökissä kotoisasti – sieltä on tulossa meidän retkikahveet. Eväät on pakattu ja eilinen linssikeiton loppu on viety kompostiin. Että pitikin unohtaa se hellalle yöksi. Omatunto soimaa hävikistä. ”No mutta siitähän tulee multaa”, Pirkko lohduttaa.
Pirkko: En ajatellut kirjoittaa, että vanha talo ottaa syliinsä, mutta nyt se on sanottava. Luulen, että monet siellä käyneistä tuntevat samoin. Vanha talo on kuin lempeä vanha olento, jonka sukat on parsittu, nivelet naksuvat ja jalkoja särkee, mutta joka on nähnyt niin paljon, ettei enää arvostele mitään eikä ketään. Se ottaa syliinsä ja antaa olla.
Pientä vastavuoroisuutta tosin sopii talonkin toivoa sen sanomattoman rauhan ja seesteisyyden palkaksi mitä se tarjoaa. Helläkätistä huolenpitoa, tulet uuneihin, tuoreen kahvin tuoksua huoneisiin.
Tulimme juuri Leinmäen laavulta. Teimme trangialla ruokaa: perunamuusia ja säilykelihapullia. Jälkiruuaksi kahvia, omenapannukakkua sekä mustikoita ja puolukoita suoraan mättäistä. Kuin Viisikko retkellä.
Puhuttavaa riittää. Laavulla pohdimme muun muassa isoäitiyttä, se on molemmille tärkeä asia. Haluamme olla hyviä isoäitejä ja tehdä kaiken oikein ja silti tiedämme, että mitä tahansa teemmekin, suurimman osan lastenlasten elämästä me olemme heille vain muisto.
Myöhemmin Eija jää lukemaan Elina Hirvosen Rakkauksien lokikirjaa ja minä käyn pellon toisella puolella metsän reunassa hakemassa vähän puolukoita. Keitän omena-puolukkakiisseliä. Sitä syötäisiin seuraavana päivänä ja sen kanssa olisi myös kermavaahtoa.
Illalla lämmitettiin sauna. Pieni pihasauna on vaatimaton, mutta sieltä saa hyvät löylyt. Istuimme rapulla vilvoittelemassa, joimme saunajuomaa ja totesimme, että juoman on oltava todella kylmää tai sitä ei tarvita.
Tämän ikäinen nainen tietää, mitä tahtoo: jääkylmän saunakaljan.
Aikaa tuntuu olevan enemmän, kun nettiä ei ole, elämä tuntuu olevan enemmän käsillä. Pidän tästä tunteesta. Kovasti.
Eija: Pirkko neuloo villapaitaa ja keskustelemme siitä, miten kaupasta ostetut neuleet nyppyyntyvät niin nopeasti. Pirkolla on lankaa, joka säilyy kauniina. Kysyn, neuloisiko hän minullekin villapaidan. Tiedän kyllä jo etukäteen vastauksen: hän ei ota tilaustöitä. Pirkko on antanut minulle synttärilahjaksi kutimet ja villasukan teko-ohjeet ja kyselee, mitä niille kuuluu. Kaapissa ne ovat edelleen hyvässä tallessa, en ole saanut inspiraatiota ja pelkään, että neulominen olisi minulle liian vaativaa – helpompaa on ottaa käteen älykännykkä kuin kutimet. Niin se vain on.
Jatkan Elina Hirvosen kirjan parissa. Hän listaa siinä asioita pimeyden torjumiseen: Yksi niistä on: Pidä lähellä hyvä kirja.
Ah, pihasaunan löylyt kuulaassa syysillassa! Voiko tämä enempää toivoa. Retkeily, ulkoilma, sauna ja ystävän seura – anteeksi vain iPhone – ei ole tullut kyllä sitä härpäkettä yhtään ikävä!
Saunan jälkeen teemme lämpimiä leipiä grillissä.
Saan illalla seuraksi Mimmi-kissan. Se hyppää sängylle, mutta ei jää viereen nukkumaan. Hyvis!
Pirkko: Kertaakaan ei tullut sellaista oloa, ettei ole mitään tekemistä. Maailma tuli mainiosti toimeen ilman minua 48 tuntia ja tulee epäilemättä myös sen jälkeen. Itse haluaisin löytää tilan, jossa netti on marginaali, tosin välttämätön, mutta sama kuin kuorimaveitsi keittiön laatikossa; otetaan esiin vain silloin, kun todella tarvitaan, ei kuljeteta mukana eikä vilkuilla vähän väliä.
Kuinka tärkeää sitten on itse näkyä netissä? Mitä tapahtuu, jos poistaisin kaikki profiilini, en päivittäisi enää mitään minnekään? Välittäisikö joku, kaipaisiko?
Lopulta – niin uskon, ainakin mitä minuun tulee – kyse on tarpeesta tulla nähdyksi. Se on jotain, josta on jäänyt paitsi ja jota nyt tavoittelen ja janoan tykkäyksiä ja sydämiä. Nähkää minut! Sanokaa, että olen hyvä! Uudestaan!
Sanokaa, kun en itse usko siihen.
Eija: Nousin sängystä hieman ennen seitsemää, kävin huussissa ja pesin hampaat kaivolla. Oi mikä ihana aamu!
Tänäänkin menemme metsään Pirkon kantarelliapajille. Sieniä löytyy paljon! Kyllä syksy on ihmisen parasta aikaa.
Hirvimiesten tähystyspaikka muuttuu Perjantaijutun retkellä taukopaikaksi. Juomme kahvit ja mietimme, miten metsässä on hyvä olla.
Männistössä nautimme vielä Pirkon puolukkaomenakiisseliä kermavaahdon kera. Ja sitten on aika päättää retriittimme. ”Olisi tätä voinut vielä jatkaakin”, Pirkko sanoo ja minä nyökyttelen.
Aika monta kertaa tuli retriitin aikana sanottua, että minäpä tarkistan jonkun asian puhelimesta. Ja sitten nauroimme, että ai niin!
Kotona kaivan puhelimen repusta. Paluu virtuaalimaailmaan sujuu heikosti, sillä illan tervehdyskäynnillä ystävän luona huomaan, että puhelimeni jäi kotiin. Hyvä niin.
Kursiivilla kirjoitetut ovat lainauksia 48 tunnin aikana tehdyistä muistiinpanoista.
Haluatko lukea lisää vanhasta talostamme? Täältä löytyy.
