Olimme Eijan kanssa kävelyllä ja minä innostuin kehumaan S-mobiilia. Tähän tapaan:
Pirkko kertoo Eijalle S-mobiilista
– Onko sinulla S-mobiili käytössä?
– Ei ole.
– Se on kuule niin kätevä!
– En tiedä siitä mitään.
– Kannattaa ehdottomasti tutustua. Tutkin sitä juuri tänä aamuna ja voi, kuinka on lystiä nähdä, mitä kaikkea meidän talouteemme on ostettu vaikkapa viimeisen kahdentoista kuukauden aikana!
– Kerro ihmeessä lisää!
– Otetaan esimerkiksi elintarvikkeet: meillä suurimman osan muodostaa liha- ja lihatalous-sektori.
– Jotenkin arvasin tuon.
Näin sanailumme jatkui ja nyt sanon ja vakuutan, ettei tämä ole maksettu mainos vaikka voisi kyllä minun puolestani olla. Totuus on sekin, etten mitenkään erityisesti rakasta S-ryhmittymää sen paremmin kuin mitään muutakaan ryhmittymää, mutta bonukset otan mielelläni ja ne ovat paremmat kuin K-kaupan.
Mitä vanhemmaksi tulen, sitä tarkemmin haluan olla selvillä siitä, minne minun vaivalla hankitut vähäiset tuloni hupenevat. ”Jonnekin” ei enää ole se paikka, sillä pidän tuloistani ja menoistani tarkasti kirjaa. Niin tarkasti en kuitenkaan pidä, että päihittäisin tuon alussa mainitun sovelluksen, joka kertoi, että olen viime vuonna ostanut kukkia 83 eurolla (mikä on liian vähän), muovikasseja 23 eurolla (mikä on liikaa) ja lihaa ja makkaroita 1043 eurolla (sanoinkuvaamatonta). Lisäksi olen käyttänyt kahvila- ja ravintolapalveluja 4,70 eurolla vaikka en käsitä, mistä kahvilaravintolasta tänä päivänä noin vähällä saa enää yhtään mitään.
Olen säästäväinen, mutta en ainakaan tietääkseni ikävän pihi. Vaivalla ansaittu raha saa mielellään tuottaa iloa, joko minulle tai muille. Iloa ei ole koskaan liikaa, harvoin tarpeeksikaan.
Laatu on toinen asia, mitä arvostan aina vain enemmän. Sen takia päätin jokin aika sitten, etten osta enää yhtään neulepuseroa, sillä ne ovat järjestään huonolaatuisia. Oli kyseessä sitten halpahallin muutaman euron pusero tai ”paremman” liikkeen merkkipaita, kaikki ovat parin käyttökerran jälkeen nuhruisia nyppyjä täynnä. Tästä lähtien teen puseroni itse.
Villapaidan kutominen – meillä puhutaan kutomisesta – ei ole vaikeaa. Jos lopputuloksesta haluaa täydellisen, niin sitten se on vähän vaikeaa, mutta minulle kelpaa neule, jossa saa olla virheitä, kunhan materiaali on hyvää ja kestävää. Esimerkiksi tässä viimeksi tekemässäni paidassa etu- ja takakappaleet ovat aika lailla eri kokoisia, mutta jos en sitä tässä sanoisi, ette taatusti huomaisi mitään.
Kun näkee sen vaivan, että tekee jotain itse, se kannattaa tehdä hyvistä aineista. Islantilaispaitani olen tehnyt Lettlopi-langasta ja pari muuta Kid-Silkistä, joka on aivan ihanaa, sillä vaikka olen pitänyt puseroita todella paljon, niissä ei ole yhtään nyppyä.
Tein aikoinaan melkein kaikki vaatteeni itse, myös villapaidat. Sitten kai iski laiskuus tai mikä lie ja harrastus jäi. Edelleen kaapissani on tämä Kaislakerttu Lehtovaaran ohjeella joskus 1980-90 luvun taitteessa tehty pusero, paljon pidetty sekin. Tätä en tehnyt kokonaan itse: kyllästyin jossain vaiheessa ja ystäväni Anna kutoi ainakin hihat, sen muistan. Mutta tässä näkee hyvin, että kun materiaali on kunnollista, vaate kestää.
Materiaalit omiin uusimpiin paitoihini maksoivat reilusti alle satasen, tähän viimeisimpään noin 70 euroa. Sekin on paljon rahaa, mutta vinkkinä se, että jos rahaa ei juuri ole tai jos muuten on valmis näkemään vähän enemmän vaivaa, niin kirpputoreilta ja käytettyjen vaatteiden kaupoista saa parhaimmillaan parilla eurolla hyvistä langoista kudottuja villapaitoja, jotka voi purkaa ja langat käyttää uudestaan itselle mieluisaan malliin.
Yksi tavoite tässä elämässä voisi vielä olla se, että kokoaisi vaatekaappiinsa vain sellaisia vaatteita, joita voi arvostaa. Pikamuoti on tärvellyt ympäristön ohella myös ihmisten arvostelukyvyn, eikä heitä eikä meitä voi siitä syyttää. Jouduimme mainosten ja houkutusten ja halpojen hintojen uhreiksi, mutta onneksi asiaan on nyt havahduttu ja siitä puhutaan. Kukaan, joka ostaa kolmen euron teepaidan ei voi väittää, etteikö tietäisi asiassa olevan jotain väärin.
Toivoa paremmasta on. Yhdeksänvuotias lapsenlapseni kertoi, että he olivat luokan tyttöjen kanssa päättäneet olla ostamatta vaatteita tietyistä kaupoista, koska: ”Ne tehdään huonoissa oloissa.”
Olin pari päivää sitten tytön kanssa isossa kauppakeskuksessa ja kävelimme aikaisemmin mainittujen liikkeiden ohi. Sisältä raikui nuorisomusiikki ja houkuttelevat, naurettavan pienillä hinnoilla mutta tavattoman selkeästi paistavilla hintalapuilla varustetut vaateröykkiöt valuivat lähes käytävälle asti. Halpavaatteiden paratiisin hämärään luolaan valui jatkuvasti isoja ja pieniä ihmisiä, äitejä ja tyttäriä, kavereita kahdestaan ja jopa ikäisiäni mummoja yksin. Me kävelimme ohi.
– Tuonne ei sitten mennä, vai, sanoin minä.
– Ei, sanoi tyttö.
En koskaan saa tietää, millaisia taisteluja yhdeksänvuotiaalta, etenkin sellaiselta yhdeksänvuotiaalta, jolla on vähän omaa rahaa, vaatii ohittaa Suuri Houkutus. Toivon vain, että orastava maailmanparannusinto kasvaa ja vakiintuu.
Ja tietysti olen tytöstä ihan valtavan ylpeä, ikään kuin mikään minun ansiotani olisi.
Käsillä tekemisestä puhutaan myös täällä.