Raisionjoki. River Raisio.
No jaa.
Minusta on olemassa alastonkuva Raisionjoelta. Sitä ei ole julkaistu missään, turha etsiä. Olen siinä ehkä kaksivuotias ja isäni ja veljeni kanssa yhdessä joen lukuisista uimapaikoista. Seison vedessä kädessäni uusi ämpäri, jonka tarkoitusta en ymmärrä.
– Tee nyt jotain sillä, isä sanoo vähän kärsimättömänä ja tähtää kameralla.
On tultu ottamaan kuvia.
Otan ämpäriin vettä ja kaadan sen takaisin jokeen. Minusta kaikki on kummallista ja epämukavaa.
Uimapaikka on sillan pielessä. Kun vähän toistakymmentä vuotta on kulunut, seison jäällä sillan alla parhaan kaverini kanssa ja korkkaan elämäni ensimmäisen viinipullon. Juomme sen puoliksi.
Siinä välissä olen viettänyt joella paljon aikaa. Käyn uimassa ensimmäisellä, toisella ja kolmannella padolla. Lapset ovat aina keskenään, keksivät hullutuksia eivätkä aina välty onnettomuuksilta. Ystäväni pikkuveli hukkuu jokeen.
Käyn ongella Huhkon padolla ja ylempänä. Silloin mukanani on aina pieni, mustavalkoinen koira.
Tätä tietä pitkin pyöräilin pikku koirani kanssa yli viisikymmentä vuotta sitten. Pyörän tarakalla oli onki ja ohjaustangossa roikkui matopurkki. Koira juoksi vierelläni ja tie ja maisema oli tämä sama.
Luulin tuntevani tämän maan kolkan, mutta erehdyin. Lähdimme Eijan kanssa retkelle paikkaan, jonka minä tiesin emmekä sen tähden ottaneet mistään mitään selvää.
En tiedä, missä se paikka on, minne meidän piti mennä, mutta ei haittaa. Löysimme toisia paikkoja, kauniita. Tuttuja ja muuttuneita.
Jokea on ennallistettu, purettu patoja ja tehty tietä vaelluskaloille. Siitä kiitos Raisiolle. Olen muutenkin antanut anteeksi kotikaupungilleni, josta ajattelin pitkään, että se on viimeinen paikka maailmassa, jonne muuttaisin.
Nyt voisin muuttaa, jos sellaista aikoisin. Voisin palata kotiin, vaikka sitä ei enää ole.
Poikkesimme tieltä metsään, löysimme kauniin kallion ja kiipesimme sille. Söimme eväitä ja puhuimme kirjoista ja kirjoittamisesta. Puhuimme siitä, mitä kirjallisia dokumentteja on säästettävä ja mitkä voi heittää pois.
Kerroin, että sain lopulta heitettyä pois kassillisen postikortteja.
Olen säästänyt kaikki saamani kortit ja kirjeet ja lopulta niitä oli kaksi isoa kassillista. Yritin luopua korteista, kun muutimme kaupungista maalle; lajittelin huolellisesti kortit säästettäviin ja pois heitettäviin, laitoin pois heitettävät omaan kassiinsa ja vein oven suuhun odottamaan.
Kului kaksi päivää ja kannoin oven suussa olleen kassin takaisin yläkertaan, muiden luo. Ne tulivat muuttokuormassa tänne maalle.
Nyt tartuin toimeen uudella päättäväisyydellä ja vein kassillisen vanhoja postikortteja keräyslaatikkoon. Monta päivää sen jälkeen minulla oli tunne, että lähden hakemaan niitä takaisin.
Puhuimme päiväkirjoista. Ne minä säästän ehdottomasti, mutta Eija oli toista mieltä. Hän sanoi heittävänsä osan pois.
Vastustin aietta ja saimme melkein riidan aikaiseksi.
Ihana päivä, kaunis kallio ja tunne elämän hyvyydestä voitti alkavan eripuran. Olimme täydellisen yksimielisiä siitä, että tämä, juuri nyt tässä on ylellisyyttä eikä vain sitä vaan suorastaan luksusta.
Kerttu on mahtavaa retkiseuraa. Sillä oli omat eväät, monta palaa herkkumakkaraa, jota normaalisti ei saa. Syömisen jälkeen koira nukkui vähän.
En tiedä, mistä koirat uneksivat ja millaisiin todellisuuksiin niillä on pääsy.
Kerttu kulki retkellä samoissa tassunjäljissä kuin minun pieni mustavalkoinen koirani yli puoli vuosisataa sitten.
Ehkä Kerttu oli siitä hyvinkin tietoinen.
Lisää retkijuttuja? Lue täältä tai täältä.
