Vapaan kirjailijan elämä ei ole ollenkaan sellaista kuin olen kuvitellut.
Luulin, että se sisältää paljon ihanaa uppoutumista lähes maagisesti sujuvaan kirjoittamiseen, lievästi hyvää tekevää paheiden harjoittamista eikä lainkaan vain tylsille ja tavallisille ihmisille lankeavia velvollisuuksia kuten ruoanlaittoa tai siivousta.
Olin väärässä.
Kirjoittaminen on ihan yhtä tahmeaa kuin on ollut viimeiset neljäkymmentä vuotta, hienostuneimmatkin paheet karttavat minua kun taas ruoanlaittoa ja vessanpesua riittää aina vain.
Mikään ei ole muuttunut, ei mikään muu kuin se, että nyt minulla on työn alla pitempi käsikirjoitus kuin koskaan.
Olen vähän huolissani siitä, tuleeko käsikirjoituksesta tarpeeksi pitkä. Seuraan merkkimääriä ja lasken, kuinka moneen kirjan sivuun ne riittävät. Voiko tällaista edes tunnustaa?
– Eikö sinun pitäisi olla enemmän kiinnostunut kirjan sisällöstä, Eija huomautti ja oli tietenkin oikeassa.
Myös sisältöön on syytä paneutua.
Mutta ensin on kuitenkin hoidettava muutamia hoidettavia asioita. Sitten, kun olin halaillut tarpeeksi Kertun kanssa ja lukenut muutaman luvun Satu Rämön Rosa & Björkiä ja joitakin nettikeskusteluja, joissa kirja ja koko Hildur-sarja haukuttiin perin pohjin ja todettiin, että suuret massat ovat niin tyhmiä, että lukevat tällaista roskaa. Kirjoittaja, joka ei kuulu suureen massaan, ei ole tyhmä, mutta kuluttaa aikaansa kirjoittamalla ivallisia kommentteja nettiin ja on tällä hetkellä tuskin lähellekään niin varoissaan kuin Satu Rämö taitaa olla kateellinen.
Vähän myöhemmin – en vieläkään ollut ollut tarmokas kirjani suhteen – kävin keskustassa, lankakaupassa. Meillä on täällä mainio lankakauppa, jota eräs tilitoimistoyrittäjä pitää toimistonsa yhteydessä. Kysyin, onko hän lukenut Hildur-sarjaa, siinä kun on lankakaupan pitäjä, jolla on muitakin ammatteja.
– Oi, onkohan siinä käytetty minua esikuvana?
– Hmm, se siinä kirjassa on vähän miestennielijätyyppi.
– En se sitten minä ole!
Ostin langat seuraavaan islantilaisvillapaitaani. Se on järjestyksessä viides. Vasta; muuan vanha tuttavani on tehnyt yli sata.
Kävin myös kirjastossa. Lainasin kirjoja vanhalle tädilleni, joka ei pääse itse kirjastoon ja joka pitää aivan erilaisista kirjoista kuin minä. Ei ole helppoa lainata toiselle ihmiselle ja voi olla, että vien hänelle jatkuvasti kirjoja, joista hänkään ei pidä. Ainakin olen jo monta kertaa vienyt saman kirjan, aivan äskettäin lainatun.
Kotona jatkoin urakkaa, jonka aloitin eilen, vanhan talon kevätsiivousta. Eilen sain valmiiksi vasta salin ja toisen eteisen ja kuistin. Olisin ehtinyt enemmän jos en olisi saanut päähäni, että nyt on viimeinkin aika päällystää yksi vanha nojatuoli. Sitä sitten ryhdyttiin tutkimaan ja irrottamaan käsinojia ja purkamaan päällystä ja siihen meni aikaa!
Aion päällystää tuolin itse, yritän ainakin.
Tänään siivosin pienimmän huoneen, sen, jossa itse nukun silloin kun nukun vanhassa talossa.
Sitten piti vielä katsoa, ketkä ovat saaneet WSOYn Kirjallisuussäätiön apurahan. Minä en saanut, sen tiesin, olen hakenut kyllä.
Saajaluettelossa oli paljon julkisuudesta tuttuja nimiä ja muutamia, jotka tunnen henkilökohtaisesti. Tuon kanssa opiskeltiin draamakirjoittamista, tuo oli yhtä aikaa avustamassa kaupunkilehteä, tuokin oli…
Melkein kaikki olivat anoneet ja saaneet 6000 euroa. Minä anoin vain kahtatuhatta, sillä ajattelin, että kun en kumminkaan saa, kahdentuhannen euron menettäminen ei kirpaise niin paljon kuin kuudentuhannen.
Eikä kirpaissutkaan, se siis toimii.
Vihdoin olisi tässä päivässä se hetki – aikaikkuna kuten nykyään sanotaan – jolloin voisin tarttua käsikirjoitukseeni ja edistää sitä tarmokkaasti.
Ensin oli kuitenkin kirjoitettava tämä.
Eikä asia tietenkään ole niin, ettenkö olisi tehnyt kirjani eteen tänään mitään: olen ajatellut sitä koko ajan. Ajatteleminen on tässä hommassa tuiki tärkeää, ilman sitä ei synny mitään kirjoitettavaa.
Seuraavaksi lähden Kertun kanssa kävelylle. Se on nauttinut vapaasta, holtittomasta riehumisesta pitkin pihaa, mutta koska pihalla nähtiin tänään kevään ensimmäinen kyy, olen vähän aikaa varovainen.
Ennemmin tai myöhemmin Kertun on kohdattava elämän realiteetit ja opittava väistämään kyitä, mutta ehkä se päivä ei ole vielä tänään.
