Turun Taideakatemia järjesti vuosituhannen vaihteessa vuoden mittaiset draamakirjoittamisen erikoistumisopinnot. Hain mukaan ja petyin karvaasti, kun en päässyt.
Seuraavana vuonna hain uudestaan. Nyt pääsin varasijalle ja niin tapahtui, että joku keskeytti ja minut kutsuttiin mukaan.
Olin valtavan innostunut. Ensimmäisenä koulupäivänä olin paikalla hyvissä ajoin, kynä teroitettuna ja puhdas nenäliina taskussa, kädet ojossa valmiina ottamaan vastaan joka ikisen opin murun, mitä jaossa on.
Ensimmäisestä tunnista oli mennyt noin kolmekymmentä minuuttia, kun oveen koputettiin ja sisään astui hyväntuulinen pariskunta. En muista, pahoittelivatko tulijat myöhästymistään, mutta sen muistan, että itse paheksuin mielessäni moista käytöstä: miten on mahdollista, että tähän himoittuun ja vaikeasti tavoitettavaan koulutukseen suhtaudutaan tuollaisella leväperäisyydellä ja myöhästytään!
Näin tapasin Raija ja Pentti Nokkalan.
Paheksumiseni kertoo enemmän minusta kuin sen kohteista, jotka osoittautuivat paitsi erittäin hyviksi kirjoittajiksi myös valtavan hauskoiksi ihmisiksi. Ihailin erityisesti heidän kykyään kirjoittaa yhdessä, tuottaa verrattoman hauskoja tekstejä kuin yhtenä ihmisenä.
Yli kahdenkymmenen vuoden takaisista kurssikavereista monet työskentelevät nyt kirjailijoina, taiteilijoina tai teatterintekijöinä. Toimittajana olen saanut muutaman kerran käydä haastattelemassa Raijaa ja Penttiä heidän ällistyttävässä kodissaan Uudessakaupungissa. Tapaamiset ovat aina lämpimiä ja innostavia ja näyttävät todeksi sen, mihin haluan uskoa: harmaa ei ole ainoa väri ja leikkiminen on sallittua myös aikuisille.
Lue Raijan ja Pentin haastattelu täältä.
