Pirkko ehdotti, että tehdään käsinukkeja.
No sehän sopii, sillä nukketeatteri on aina kiehtonut minua. Kun lapseni olivat pieniä, leikimme usein käsinukeilla. Hurahdimme illuusioon, jota loimme yhdessä. Olin äitinä läsnä ja samaan aikaan poissa. Outoa ja jännittävää kuin olisimme kaikki hypänneet taikurin hattuun.
Kiitos Pirkko ideasta! Siis käsinukkeja tekemään.
Päivää ennen käsityöpajaa sain työpajan pomolta viestin:
Laita paljon vaatteita päälle ja tossut. Mietin, että meillä voisi olla joku teema, josta puhutaan blogia varten, muuten se on vain sitä, että tehtiin käsinukke ja syötiin.
Pohdittaisiinko vaikka vanhenemista.
En hangoitellut vastaan. Asettelin lasit eli silmät päähän ja näpyttelin whatsappiin:
Otan tossut, pukeudun lämpimästi ja innolla odotan keskusteluamme vanhenemisesta. Se vähän arveluttaa, että miten näin vanha pystyy keskittymään kahteen asiaan samaan aikaan.
Pirkko kuittasi: Tuossa on jo hyvä lähtökohta keskustelulle.
Männistön vanhan talon isoista ikkunoista tulvi valoa alkavaa kaamokseen, kun pähkäilin, millaista nukkea ryhdyn synnyttämään. Valo onkin todella tervetullut asia kuusikymppisen arjessa, sillä tässä iässä ikänäkö välillä hidastaa ikävästi askareita.
Kaupassa meinaavat hermot mennä, kun ruokapakkauksiin tiedot on präntätty niin pienellä, että pitäisi olla suurennuslasi taskussa mukana.
Pirkko ryhtyy puuhaan, jota hän manailee jo etukäteen. Langan pujottaminen neulan silmään onkin viheliäistä.
Tiukka keskittyminen tuottaa huikean tuloksen: vaativa tehtävä onnistui heti ensi yrittämällä! Vaatimattomia ovat vanhan ilot tässä maailmassa.
Pirkko on rakentanut – jälleen kerran – Perjantaijutun työpajan valmiiksi ja muutenkin hänellä on selvät pasmat, millaisen käsinuken tekee. Ohje on löytynyt vanhasta käsityölehdestä. Ompelukone surisee ja kangaspalat alkavat saada papukaijan muodon.
Minä ihmettelen hetken vieressä, mihin olenkaan – ehkä orastavaa vanhuuden höperyyttäni – lupautunut. Olen nimittäin saanut kouluaikoina kammon käsitöihin. Nyt jos koskaan on aika selättää tämäkin trauma, sillä tässä iässä ymmärtää, että tekemällä oppii mitä vaan.
Aina kannattaa astua ulos laatikosta.
Juha Vainio kiteytti Viisikymppisen laulussa, että vanheneminen on taidetta. Eihän tämä käsinukkien tekeminen nyt mitään taidetta ole, mutta luovaa tekemistä kumminkin.
”Aina kannattaa astua ulos laatikosta ja irtautua omalta mukavuusalueelta”, olkoon Perjantaijutun motto ikääntymisen polulla.
Toisin kuin koulussa, nyt saan nauttia rauhallisen, mukavan ja ymmärtävän opettajan – Pirkon – neuvoista. Hän ojentaa kaavan ja näyttää, miten sitä kuuluu käyttää.
Homma imaisee mukaansa niin, että melkein unohdamme puheet vanhenemisesta. Meidän lapsuudessa ja nuoruudessa kuusikymppiset olivat ikäloppuja. Aira Samulin oli nelikymppisenä 70-luvulla monien mielestä liian vanha käyttämään minihametta, mutta 2020-luvulla ysikymppisenä hän sai onneksi ansaitsemaansa arvostusta tyylikkäästä ja persoonallisesta pukeutumisestaan ja tietenkin loistavasta elämänasenteestaan ja elämäntyöstään tanssin parissa.
Toimittaja Sami Sykkö kertoi Helsingin Sanomissa julkaistussa kirjoituksessaan, kuinka hänen ystävänsä Aira kerran tokaisi monen vanhuksen valittavan, että elämä käy ikääntyessä tylsäksi. ”Mutta kun suunnittelee aamupäivisin päivän asua ja sovittelee ylleen erilaisia kokonaisuuksia, niin siinä riittää tekemistä ja pohtimista, eikä aika käy koskaan pitkäksi”, Aira oli kertonut oman niksinsä tylsistymisen torjumiseen.
”Ajattele, millaista oli 1900-luvun alussa ja 1800-luvulla”, huokaisee Pirkko. Eihän silloin joskus yli sata vuotta sitten kuusikymppisillä naisilla ollut edes hampaita suussa. Viisikymppisiä kutsuttiin mummoiksi ja melkein kaikilla oli huivi tiukasti päässä. Ei tarvinnut ovesta ulos mennessä ja selfie-kuvissa hätäillä, että onko tukka varmasti hyvin.
Niinpä niin. Mutta eikö sentään ole upeaa, että naisen asema ja sukupuolten välinen tasa-arvo yhteiskunnassa on huikeasti parantunut verrattuina edellisiin sukupolviin. Ennen ei ollut todellakaan paremmin, mutta tietysti hyvin paljon on vielä puutteita ja tehtävääkin.
Maan vetovoima näkyy.
Ulkonäköpaineista emme ole puhuneet vielä mitään. Niistä pyrimme pääsemään irti ja onnistumme siinä vaihtelevasti. Mutta kun nyt kerran puheeksi tuli, niin kyllähän se maan vetovoima näkyy ja peilistä katsoessa toisinaan meitäkin harmittaa.
Pirkko sanoo suoraan: rypyistä en tykkää. Enkä minä kasvoihin pullahtaneista hamsteripusseista. Ja ne pahuksen nivelet, joiden vuoksi jalkani ovat pitkän istumisen jälkeen kuin jäykkää betonia tai kaksi koivuhalkoa.
Pirkko sanoo, että hänen mielestään antropologi ja simpanssitutkija Jane Goodall 89, on esimerkki kauniisti ikääntyneestä naisesta.
Hymy on paras ehostus.
Minulle tulee äkkiä mieleen näyttelijä Meryl Streepin, 74, sielukkaat kasvot ja säteilevä olemus.
Mietin 96-vuotiasta äitiäni, joka ei ole koskaan vältellyt valokuvissa olemista. Kun pyydän häntä kuvaan, hän katsoo kameraan ja hymyilee kuin filmitähti, vaikka takana olisi kaikkea muuta kuin päivä täynnä glamouria.
”Hymy onkin paras ehostus”, sanoo Pirkko. Vanhat valokuvat paljastavat armotta vuosien kertymisen, mutta muistuttavat myös siitä, että olemme itseämme kohtaan usein turhan kriittisiä. Pohdimme, kuinka kauniita mekin Pirkon kanssa olimme kolme- ja nelikymppisinä, vaikka silloin ei siltä tuntunut.
Kymmenen vuoden kuluttua saatamme ajatella näistäkin käsityöpajan kuvista, että olimmepas me silloin nuoria ja kauniita!
Ilta hämärtyy ja alkaa olla valmista. Pirkko kysyy, että olemmeko me pohtineet tätä vanhenemista jo tarpeeksi. Kyllä, vaikka kumpikaan meistä ei muista, mitä olemme puhuneet.
Olemme onnistuneet kahdessa haastavassa tehtävässä: Pirkko onnistui langan pujottamisessa neulaan ja minä pystyin kuin pystyinkin tekemään kahta asiaa – käsinukkea ja keskustelemaan – samanaikaisesti.
Onnistuin jopa kirjaamaan muutamia ajatushautomomme tuumailuja ruutuvihkoon:
Leikkimielisyys ja huumorintaju auttavat, jos vanheneminen alkaa ahdistaa.
Näillä vuosikymmenillä ei tarvitse enää itseään ja tekemisiään juurikaan hävetä.
On vapauttavaa, kun ei tarvitse ajatella, mitä muut ajattelevat. Nyt se jo tietää, että kaikki ajattelevat enimmäkseen vain omia asioitaan.
Kaikki on mahdollista, kun vain ryhtyy tekemään.
Vanhoiksi emme vielä aio ryhtyä.
Meillä on vielä paljon opittavaa, kuten nyt vaikkapa huolettomuutta ja sitäkin, että voimme tässä iässä hyvällä omatunnolla ajatella itseämme enemmän. Pidämme molemmat kirjailija Eeva Kilvestä, ja siksi annamme hänelle tällä kertaa viimeisen puheenvuoron.
Hänen upea runonsa sopii kaikenikäisille, nuorille, vanhoille ja iättömille ihmisille:
Sinä pieni urhea nainen
Nukkumaan käydessä ajattelen:
Huomenna minä lämmitän saunan,
pidän itseäni hyvänä,
kävelytän, uitan, pesen,
kutsun itseni iltateelle,
puhuttelen ystävällisesti ja ihaillen, kehun:
Sinä pieni urhea nainen, minä luotan sinuun.
(Eeva Kilpi).
Lisää käsitöitä? Täältä löydät ohjeen havukranssiin.
