Olisiko sinusta vanhan talon asukkaaksi?

  • Tavallinen, hyvä elämä on täysin mahdollista ilman juoksevaa vettä, viemäriä ja sisävessaa.

Tuona syksynä meissä heräsi ajatus yksinkertaisesta elämästä paikassa, jossa tähdet piirtyvät yötaivaan kannelle pellon ylle, jossa kettu kulkee vapaana osana luontoa ja uusi aamu valkenee lintujen lauluun.

 

Lainaus on ote Jovelan Johannan ja Annabelle Antaksen kirjasta Vanhassa talossa, kohti omavaraisempaa elämää. Johanna kirjoittaa  kauniisti, ripottelee pumpulinpehmeää unelmapölyä sellaisen ihmisen sydämeen, joka on lopen väsynyt ja kyllästynyt rahan, kiireen ja suorittamisen määrittelemään maailmaan. Pelkkä kirjaan uppoaminen tekee hyvää ja kuinka hyvää sitten tekisikään, jos seuraisi esimerkkiä ja muuttaisi maalle, vanhaan taloon, yksinkertaisempaan elämään?

Tiedän siitä jotain, sillä asuin 18 vuotta talossa, jossa ei ollut vesijohtoa, viemäriä eikä sisävessaa. Siihen asumukseen verrattuna Johannan ja Veikon Jovela on ylellinen ja silti jovelalainen elämänmuoto edustaa nyt eksotiikkaa. Näin ajat ovat muuttuneet ja yleinen elintaso Suomessa noussut oman, 64 vuotta kestäneen elämäni aikana.

Mökki, johon viittasin, oli lapsuudenkotini. Se oli tosiaan vain mökki, reilun 30 neliön kokoinen ja meitä asui siinä neljä ihmistä. Lapsena en kokenut, että olisimme olleet köyhiä tai edes kovin paljon erilaisia kuin muut, sillä monilla muillakin oli siihen aikaan vielä ulkohuussi ja kantovesi. Tietysti sitten vuosien kuluessa huomasin, että kavereilla asiat alkavat olla paremmin ja kaipasin kipeästi etenkin sisävessaa, joka mielikuvissani oli lähes parasta, mitä ihminen voisi omistaa. Jos meille olisi silloin laitettu sisätiloihin samanlainen erotteleva ekovessa kuin Jovelassa on, olisin ollut ylettömän onnellinen ja nauttinut siitä, että talvellakin voi mennä vessaan vaikka yöpaita päällä ja että sinne saa valon, meidän huusissamme kun ei ollut edes sitä.

Äidille elämä vaatimattomassa mökissä oli raskasta etenkin silloin, kun minä ja veljeni olimme pieniä. Meillä ei moneen vuoteen ollut edes omaa saunaa, joten peseytyminen ja pyykinpesu oli vaikeaa. Taisin olla jo koulussa, kun meille vihdoin rakennettiin pihasauna, joten kaikki vauvanpyykit äiti on joutunut pesemään pienessä keittiössämme. Meillä oli kuitenkin aina siistiä ja puhdasta ja kaikilla oli asialliset, puhtaat vaatteet ja vieläpä niin, että jokaisella oli sopivat vaatteet ja kengät eri tilaisuuksiin: kotona pidettäviksi, koulussa ja töissä pidettäviksi ja juhlatilanteisiin erikseen. Tätä ihmettelen erityisesti nyt, kun vaatehuone pursuilee ties mitä, mutta koskaan ei tunnu olevan sopivia vaatteita. Meillä siellä lapsuudenkodissa oli kuitenkin vain yksi vaatekaappi neljän ihmisen varusteille.

Olen siis asunut paikassa, jossa tähdet piirtyvät sinimustalle taivaalle ja ketut ovat oikeasti villieläimiä ja nyt asun taas. Väliin mahtuu pitkä jakso asumista kaupungissa, ruutukaava-alueella. Siellä en koskaan kokenut olevani kotona, vaikka asuinpaikkana olikin sinänsä idyllinen puutaloalue ja kotina satavuotias talo. Nykyisessä elämässäni täällä maalla meillä on sekä uusi talo että ihana vanha Männistö, joka toimii nyt Perjantaijutun tukikohtana. Juuri siellä viihdyn parhaiten, hirsirakennuksen hiljaisessa suojassa, ajattoman, paljon nähneen talon rauhassa. Uudessa talossamme eletään sähkön varassa, Männistössä sähkökatkot eivät haittaa, sillä pystyuunit ja puuhella takaavat sekä lämmön että ruoanlaittomahdollisuuden, rengaskaivosta voi nostaa ämpärillä vettä, puita saadaan omasta metsästä ja kompostoiva ulkohuussi toimii hyvin.

Onhan tämä kaikki ylellistä ja liikaa yhdelle ja kahdellekin ihmiselle, tiedän. Hyvä tässä on ylistää yksinkertaista elämänmuotoa, kun itse voi valita. En kuitenkaan luetellut näitä asioita kehuskellakseni vaan jotta alustaisin sitä, mitä yritän tässä sanoa: Jovelan kaltaisessa, Männistön kaltaisessa, lapsuudenkotini kaltaisessa paikassa on täysin mahdollista elää ihan tavallista, kokonaista elämää. Ei mitään mökkielämää, lomaelämää, tilapäiselämää vaan elämää. Kuinka moni autioitunut talo pelastuisi ja kylille saataisiin uutta elämää, jos voisimme ajatella kuten Johanna:

 

Me luovuimme siitä ajattelumallista, että jokin on mahdotonta tai liian hankalaa vain, koska se on uutta tai epävarmaa, ja aloimme katselle asioita toisella asenteella: miten teemme tästä mahdollista? Itselleni koko muutoksen keskeisin kysymys oli se, millä haluan päiväni täyttää ja kuinka suuren osan tavallisesta arjestani saan käyttää itselleni merkityksellisiin asioihin.

Juttu Jovelasta löytyy täältä.

© Perjantaijuttu - All rights reserved. - Tietosuojaseloste - Toteutus: Mainostoimisto Ilmiö