Vanhat huonekalut ja esineet ovat enemmän kuin vain tavaroita. Ne ovat kokonainen eletty elämä, monta elämää. Vanhoilla tavaroilla on tarina, mutta vieraiden ihmisten vieraista tavaroista harva osaa niitä kertoa. Sitä arvokkaampaa on omistaa jotain, joka oikeasti liittää sinut sukupolvien ketjuun, on ollut ja toiminut jo kauan ennen kuin sinä synnyit ja josta tiedät jotain.
Sellainen on esimerkiksi Mamman piironki.
Piironki on ollut minulla lähes 40 vuotta, mamman kuolemasta asti. Sitä ennen se oli mamman kotona, äitini lapsuudenkodissa Loimaalla, punaisessa mummonmökissä jonka mummonmökimpää ei ole. Keittiö, kamari, peräkamari. Puuhella, ei mukavuuksia. Kylmä porstua jossa tuoksui talviomenoilta, rappukivi sileä kuin lapsen poski.
Piironki oli peräkamarissa. Siellä oli myös heteka, jossa minä nukuin kun lapsena pääsin mamman luokse käymään. Sängyssä oli painava täkki ja ulkoilmalta tuoksuvat, mankeloidut lakanat. Mamman kotona kaikki oli siistiä ja puhdasta, hänelle siisteys oli kaiken a ja o jopa liiallisuuteen asti. Kotirouvana mamma sai päivänsä loistavasti kulumaan kotiaskareissa, ei puhettakaan muusta! Olihan hänellä perhekin: mies ja kaksi tytärtä. Pappa oli naulatehtaalla, teki hevosenkenkänauloja. Piirongista tuli kuitenkin mamman piironki, sillä pappa kuoli aikaisin.
Piirongin pikkulaatikoissa säilytettiin rahaa ja pankkikirjoja. Piirongin päällä oli kolme virkattua pitsiliinaa. Liinat virkkasi papan sisko, sievä Aino, joka sairasti tuberkuloosia ja joutui sen takia elämään koko lyhyen aikuiselämänsä kunnalliskodissa. Sunnuntaisin, jos jaksoi, Aino käveli kyläilemään veljensä luo. Aino kuoli 38-vuotiaana 1944. Vuotta aikaisemmin ukrainalainen biokemisti Selman Wiksman löysi streptomysiinin, lääkkeen, joka paransi tuberkuloosin ja joka toi Wiksmanille Nobelin palkinnon 1952. Aino ei ehtinyt saamaan uutta lääkettä, mutta pitsiliinat ovat yhä jäljellä.
Jos piironki osaisi puhua… pahaa pelkään, että sillä olisi paljon surullista kerrottavaa. Riitoja, ahdistusta, kuolemaa. Pakko olla myös paljon hyvää, piirongin peiliin ovat katsoneet monet iloiset ja toiveikkaat kasvot ja sen laatikoihin on aseteltu hohtavan valkeita, kirjailtuja vauvanlakanoita onnellisin käsin.
Piironki on nähnyt kun minun äitini syntyi. Se on nähnyt millainen minä olin vauvana. Senkin se on nähnyt, miten sota-aikana muuan helsinkiläisäiti pienen tyttönsä kanssa lähti sotaa pakoon maalle, poikkesi sattumalta mamman mökkiin ja jäi sinne asumaan, peräkamariin. Mamma otti ventovieraan ihmisen tuosta vain luokseen vaikka ei ollut tilaa, ei ollut mukavuuksia, ei ollut itselläkään ruokaa. Silti otti ja majoitti ja antoi olla monta kuukautta.
Mitä piironki nyt sanoisi, minulle…?
Piironki tuli minulle kun mamma kuoli 1985. Nyt en enää omista sitä, sillä päätin jakaa arvokkaimman omaisuuteni hyvissä ajoin lapsille. Omaisuus käsitti kolme asiaa: piirongin, seinäkellon, jonka mamma ja pappa saivat naapureiltaan hopeahääpäivälahjaksi sekä pienen keinutuolin, jonka minun äitini sai kun hän oli seitsemän kuukauden. Eräänä jouluna joitakin vuosia sitten otin kolme paperilappua, kirjoitin yhteen Piironki, toiseen Kello ja kolmanteen Keinutuoli. Kun kaikki kolme aikuista lastani olivat koolla, olimme syöneet ja aloittamassa kahvia, sanoin, että nyt jaetaan perintö, pistäkää silmät kiinni ja ottakaa tästä lappu.
– Äiti on juonut liikaa viiniä, sanoi joku, mutta minä tyrkytin lappujani ja niin esikoinen sai keinutuolin, keskimmäinen seinäkellon ja kuopus piirongin.
Perinnönjaon saatesanoiksi ilmoitin, että näitä tavaroita ei saa antaa vieraille niin kauan kuin minä elän.
Miksikö? Siksi, että vanhat tavarat ovat enemmän kuin vain tavaroita, niissä on koko elämä. Monta elämää.
