Mitä järkeä jossain museossa käymisessä on?

Avatar photo
  • Nuotiolla-otsikon alla on Perjantaijutun Sana on vapaa -osasto. Pohdimme vuoron perään asioita, jotka tuntuvat tärkeiltä tai muuten sellaisilta, että nyt on saatava sanoa.

Ostin tammikuussa museokortin 79 eurolla ja jo nyt voin kertoa, että se on paras investointini aikoihin.

Miksi? Siihen saat vastauksen, kun kerron tässä jutussa myöhemmin parista tämän vuoden museovierailustani.

Jotta jutusta ei tulisi liian yksipuolinen ja omakohtainen, avarsin ajatteluani vauva.fi -foorumin museoaiheisesta keskustelusta, jossa pohdittiin, mitä järkeä on käydä jossain museoissa. 

– Sivistyminen, viihtyminen, hyvät keskustelut, kiva rauhallinen kahvilakin yleensä.

– Pitääkö kaikissa asioissa olla ”järkeä”? Eikö voi tehdä jotakin ihan silkan mielihyvän vuoksi?

No niinpä, jetsulleen noin. Eräs keskustelija ilmoitti lähtevänsä vaikka heti treffeille museoon, jos fiksu mies pyytäisi. Miksipä ei, mietin minäkin.


Ainola, Aino ja Jean Sibeliuksen kotimuseo Järvenpäässä

Tätä juttua varten kaivoin kännykän kätköistä kuvia museoista, joissa olen käynyt  tyttäreni, poikani, tyttärenpoikani ja puolisoni kanssa.

Ystävänkin kanssa olen vähän aikaa sitten käynyt taidenäyttelyssä. Museoissa olen ollut tekemässä myös toimittajan työtäni ja sepä vasta onkin ollut mukavaa tavata taiteilija ja kuulla livenä hänen ajatuksiaan.


Laivanvarustajaperheen kotimuseo Marela, pihapiirin venevaja Raumalla.

 

Olin noin kymmenvuotias, kun sain vanhemmiltani luvan lähteä kaverini kanssa kesällä ”keltaisella vaaralla” eli kaupungin bussilla Hannunniitusta keskustaan  Apteekkimuseoon

Kannatti jättää barbieleikit, sillä muistan tuon vierailun vieläkin, vaikka moni muu asia on lapsuudesta unohtunut. Mikä siinä nyt sitten oli merkillistä, ihmettelen nyt.

Ostimme museokaupasta paperikääröön kiedottuja rintasokereita ja salmiakkeja, mutta ne eivät olleet suinkaan ainoa syy, miksi vierailu jäi niin hyvin mieleen. Ehkä se oli Aurajoen rannan miljöö ja vanhan talon Turun vanhin säilynyt puutalo muutentunnelma.

Asuin lapsuudessani kerrostalossa, mutta vanhoja taloja olin toki nähnyt Nummenpakalla yllin kyllin, mutten ihan niin ikivanhoja kuin tämä kaupunkiretkemme kohde.

Museon 1700-luvun koti sai taatusti pienen tytön mielikuvituksen vauhtiin. Keitä talossa asui ja millaista siellä oli asua? 

Historialliset paikat saavat minut edelleen aistimaan menneitä aikoja ja elämäntapoja ja tuntemaan itseni osaksi sukupolvien ketjua. Näin käy yhtä hyvin piskuisessa kyläyhdistyksen ylläpitämässä kotimuseossa kuin Ateenan Akropolis-kukkulalla tai Kuusiston piispanlinnan raunioilla.


Kuusiston linnanrauniot.

 

Kymmenen vuotta sitten sain päähäni, että minun on päästävä Istanbuliin turkkilaisen kirjailijan Orhan Pamukin perustamaan Viattomuuden museoon. Olin lukenut hänen samannimisen romaaninsa, riipaiseva rakkaustarinan. Siitä kertova museo oli vielä melko uusi.

Tutustuimme Istanbuliin kävelemällä ja aistimalla kaupungin ja sen paikkojen vaihtelevaa tunnelmaa Üsküdarista Prinssisaarille.

Nelipäiväisen visiitin viimeisenä kohteena oli vihdoin Viattomuuden museo.

Se oli hurmioitumista ensi hetkestä. Lukukokemus museon perustajat romaanista oli tuore ja nyt näin silmieni edessä koko sen huikean tarinan. Sain aavistuksen siitä, mitä kuuluisa Stendahlin syndrooma ehkä tarkoittaa. Siis sellaista voimakasta, humahduksenomaista tunnetta tai mielentilaa, jonka voi kokea taideteoksen äärellä.

Onhan se aika maagista löytää yhteys itselle täysin tuntemattomaan ihmiseen, tässä tapauksessa 1970-luvun Turkista kirjoittavaan Nobel-kirjailijaan.

Viime aikojen museoelämyksistä mieleeni on jäänyt viime kesän vierailu Aino ja Jean Sibeliuksen taiteilijakodissa Ainolassa  Järvenpäässä.

Ainola, Järvenpää.

 

Elokuun alussa puutarhan kukkaloisto oli silmiä hivelevä. Antaisin museolle arvosanaksi täyden kympin, mutta yhdestä asiasta tuli miinusta. Jossakin kohtaa puutarhassa tai sisätiloissa olisin mielelläni kuunnellut säveltäjämestarin musiikkia.

Opas kertoi, että säveltäjämestari poltteli usein kodissaan sikareja. Hetkeä ennen olin ihmetellyt tyttärelleni nenässäni leijuvaa sikarin tuoksua. Kerroin havainnosta oppaalle, joka kertoi jonkun muunkin kokeneen saman.

Ainola, Järvenpää.

 

Kotimuseoissa minua kiehtovat huonekalut ja ajan henki. Ihmiset ovat lähteneet, mutta kodin tunnelma on säilynyt  ja sen voi aistia.

Aino Sibeliuksen perustama ja vaalima puutarha on upea, samoin Fredrika ja J. L. Runebergin kodin kaunis pihapiiri Porvoossa.

J.L. Runebergin kotimseuo, Porvoo.

 

Hienoja museoita löytyy monilta, itseni mukaan lukien, myös kotikonnuilta, mutta jostain syystä niissä tulee käytyä harvoin. Kotikaupungistani Laitilasta voin lämpimästi suositella Kauppilan talonpoikaismuseota, jonka erikoisuus on hyvin säilynyt umpipiha.

Kauppilan umpipiha, Laitila.

 

Viime vuonna työskentelin neljän kuukauden ajan Turun Sanomien kulttuuritoimituksessa. Paluu entiseen kotikaupunkiin oli riemastuttava ja silmiä avaava.

Turun linnan ympäristö, Aurajoen ranta ja merenkulun historiaa esittelevä Forum Marinum on kesäisin mukava miljöö istahtaa ihmettelemään maailman menoa.

Forum Marinum, Turku.

 

Enpä olisi 1970-luvulla arvata, että koulumatkani varrella sijaitsevaan Rettigin palatsiin tulee joskus museo, jossa nykytaide ja arkeologian aarteet esittäytyvät hienolla tavalla.

Lapsena paikka tuntui salaperäiseltä ja ehkä hieman pelottavaltakin, mutta nykyään se on keskeinen osa jokirannan elävää kaupunkikulttuuria. Varsinkin kesällä Turun tuomiokirkon ja Vanhan Suurtorin kupeessa sijaitseva alue muistuttaa keskieurooppalaista kaupunkia.

Tunnustan, että parilla kesäisellä juttukeikalla olisin halunnut jäädä hetkeksi johonkin jokirannan kahvilan terassille hengittämään entistä kotikaupunkiani.

Nyt Aboa vetus Ars Novassa voi tutustua Ravattulan Ristimäen arkeologisiin löytöihin ja Aurajokilaakson asukkaiden elämään  yli 800 vuotta sitten.

Samoilla huudeilla minäkin aloitin aikoinaan koulutieni Ristimäen koulussa.  Nykyään se tunnetaan muotoilijapariskunta Saanan ja Ollin kotina.

Koululla on sen verran mielenkiintoinen historia, että ehkä siitäkin tulee joskus museo. Se on valittu MTV3:n ohjelmassa Suomen kauneimmaksi kodiksi ja monet tuntevat sen myös taiteilija Touko Laaksosen, Tom of Finlandin, lapsuudenkotina.

Lompakossani olevaa museokorttia olen tänä vuonna ehtinyt käyttää toistaiseksi kolmessa museossa, joista kaikki sijaitsevat Helsingissä. Tammikuussa vierailin Kuusisaaressa Didrichsenin museossa ja Villa Gyllenbergissä. Molemmat hienoja museohelmiä.

Taiteilija Rafael Wardin (1928–2021) keltaisina hehkuvat teokset lämmittävät vielä pitkään sen jälkeen, kun oli astunut museosta Suomen talveen. Museokaupasta tarttui mukaan tämä ihana kirja, jonka aion kaivaa esille aina, kun olen allapäin ja elämästäni uhkaavat värit haalistua.

Villa Gyllenbergin kokoelmissa on runsaasti Helene Schjerfbeckin (1862–1946) teoksia ja nyt siellä voi juuri avautuneessa näyttelyssä tutustua myös hänen aikakautensa muotiin.. Taiteilija oli mieltynyt ranskalaistyylisiin vaatteisiin ja ranskalaiset muotilehdet ovat inspiroineet hänen maalauksiaan. 

Helmikuussa teimme perheretken Ateneumiin poikani ja lapsenlapseni kanssa. Näyttely esittelee impressionistista ja uusimpressionistista taidetta yli sadan vuoden takaa. Saga on iästään (vuosi ja kaksi kuukautta) huolimatta jo kokenut museokävijä. Tällä kertaa hän viihtyi kierroksella mainiosti isänsä sylissä.

Palaan jutun alun kysymykseen, miksi 79 euron museokortti on kannattava ostos. Se on investointi hyvinvointiin. Tutkimuksetkin todistavat, että museossa käyvät elävät onnellisempana pidempään. 

Suomessa ollaan oltu huolestuneita museoiden tulevaisuudesta, mutta viime aikoina monet museot ovat  kertoneet ilouutisia kävijäennätyksistä. Selitys saattaa olla museokortissa, jota on helppo käyttää.

Kortin sai tilattua kätevästi netistä ja sen sai heti käyttöön tekstiviestinä tulleella ilmoituksella. Kortti tuli perille postilaatikkoon parin viikon kuluttua tilauksesta.

 

© Perjantaijuttu - All rights reserved. - Tietosuojaseloste - Toteutus: Mainostoimisto Ilmiö