Miksi liikunta tekisi minulle hyvää?

  • Johanna Laihonen tietää monta syytä ja minä uskon ne kaikki. Saada laiska humanisti kunnolla liikkeelle, se onkin toinen juttu.

Tapasin Johannan ensimmäisen kerran viime kesänä. Olin sopinut juttukeikan uusikaupunkilaiseen kahvilaan kolmen kunto- ja liikunta-alan yrittäjän kanssa. Aiheena oli heidän lanseeraamansa kunto-ohjelma, josta sitten innostuin itsekin niin paljon, että ilmoittauduin ja houkuttelin vielä Eijan mukaan.

Kahvilan ovella minua odotti kolme urheilullisen näköistä, iloista ihmistä: Johanna, hänen puolisonsa Kalle ja Ossi, jonka tehtävä kunto-ohjelmassa on hoitaa kehonkoostumusmittauksia. Vitsailin, että teidät oli helppo tunnistaa kun olette niin hyvinvoivan näköisiä. He vastasivat, että hyvä niin ja kamalaahan se olisi, jos asia ei olisi juuri niin. Totta. Ajattele, jos kunto- ja hyvinvointiohjelmaa mainostaisi joku harmaankalpea, huomattavan ylipainoinen, portaissa puuskuttava ihminen – uskoisitko?

Johannalla on maalaisjärkisiä ajatuksia siitä, miten ihmisen kannattaa syödä ja liikkua. Kuuntelisin häntä mielelläni ainakin kerran viikossa, sillä sen jälkeen olen itse täynnä intoa ja uskoa siihen, että voin tehdä vaikka mitä oman olemiseni eteen. Oma, sisäinen puhe ei valitettavasti riitä sitä intoa nostattamaan.

Ainoa liikuntalaji, jota olen aina harrastanut, on kävely. Käveleminen on meditatiivista, hyödyllistä ja mukavaa. Eijan kanssa me olemme nyt kävelleet satoja kilometrejä, mutta olen minä muutenkin kävellyt, useimmiten koira hihnan päässä. Pelkkä kävely ei kuitenkaan riitä, sen tiedän. Lihaskuntoharjoittelu olisi tärkeää, mutta miksi, oi miksi, on niin vaikeaa päästä alkuun?

Kävelyssäkin on vähän haasteita näin talvella. Silloin, kun asuin kaupungissa, saatoin kävellä koska tahansa, aina löytyi reitti johonkin suuntaan. Nyt maalla asia ei ole niin yksinkertainen. Meiltä pääsee kyllä useillekin teille ja metsäpoluille, mutta talvella ne ovat usein peilijäässä tai sitten paksun lumen peitossa. Ei sitä niin vaan lähdetä kävelemään.

Johannan ja kumppaneiden kuntokuuri oli kyllä oikein hyvä. Sain sen avulla jopa vähän lisää lihaksia, mutta nyt olen taas tainnut hukata ne kun alkuvuosi on mennyt enimmäkseen koneen ääressä istumiseen. Tällaisen peruslaiskan humanistin on tavattoman helppo keksiä perustelut sille, ettei tänäänkään jumpata. Pitäisi ehkä tehdä joku huoneentaulu siitä, mitä Johanna sanoi: ”Ikä ei ratkaise, lihakset voivat kehittyä aina”.

 

Kaikesta voi aina syyttää jos ei äitiä niin koulua. Inhosin varsinkin alakoulun voimistelutunteja ja erityisesti silloin, kun ne pidettiin voimistelusalissa. Ensin jouduin paljastamaan sen häpeän, että minulla oli kahdet villahousut päällekkäin. Se oli äidin osuus, äiti pakotti. Sitten piti kiskoa naapurin tytöltä saatu epämukava, sininen voimistelupuku päälle. Voimistelusalissa hölkättiin ympyrää opettajan antamaan tahtiin: ”Yks kaks kol, hyppy!” Pisteenä iin päälle jouduimme ihailemaan luokan tähtivoimistelijaa ja kuuntelemaan, kun opettaja kehui häntä.

– Katsokaa, miten Tainan kaula kaartuu!

Me muut, joiden kaulat eivät juuri kääntyneet saati kaartuneet, tuijotimme vaiti, häpeissämme ja kateellisina.

Missä kohtaa tuosta olisi pitänyt löytää liikunnan riemu?

 

Yritystä on silti taas ilmassa: aiomme Eijan kanssa mennä kuntosalille. Ehkä jo ensi viikolla.

 

– Vähän on sellainen olo, että mahdanko tulla kipeäksi. Jos kumminkin siirretään tuota tuonnemmaksi?

– Siirretään,  jos tauti iskee. Sovitaanko kuitenkin, että milloin aloitetaan. Sanoista tekoihin. Lähtiessä kannattaa ajatella paluuta: harvoin olen lenkiltä kotiin palatessa ajatellut, että voi harmi kun menin lenkille ja hikikin siinä tuli.

© Perjantaijuttu - All rights reserved. - Tietosuojaseloste - Toteutus: Mainostoimisto Ilmiö