Kirjani kansi on valmis. Kävimme kuvaamassa viime sunnuntaina kuopukseni Lauran kanssa. Kuvauspaikkana oli Viivi Varjosen tila, josta kerrotaan enemmän täällä. Viivi oli kiltti ja lainasi minulle hevosta, jota tässä talutan.
Leppoisalta vaikuttava meno ei oikeasti ollut lainkaan leppoisaa. Ensinnäkin oli ihan kauhean lämmintä. Hikoilin hirveästi ja kaipasin autoon unohtunutta vesipulloani.
Toisekseen hepo, muuten kiltti ja ihana Line, on ahne syöppö, joka yritti koko ajan saada suunsa täyteen jotain vihreää. Tämä taistelu uuvutti meitä molempia.
Ostin pari viikkoa sitten kauniin, terrakotan värisen neuleen ihan tätä kuvausta varten. Se oli kyllä mukana, mutta en kyennyt laittamaan päälleni, en edes ajattelemaan. Niinpä sitten olen kirjan kannessa sinisessä paidassa, ainoassa, mikä aamulla löytyi puhtaana. Ei sekään paha ole.
Kannen kuva on siis Lauran ottama, muuten kannesta vastaa Marko Tapani. Olen oikein tyytyväinen siihen ja jollain tavalla kannen valmistuminen tekee kirjasta enemmän totta. Huomaan myös pientä haikeutta jo nyt; en haluaisi luopua käsikirjoituksesta, vaikka minun ei tarvitsekaan ennen kuin viimeistään syyskuussa.
Kun tein kustannussopimuksen tammikuussa, minulta kysyttiin, kuinka paljon olen valmis itse osallistumaan markkinointiin. Sanoin, että ilman muuta osallistun ja teen sen mielelläni, mutta yhteen asiaan en suostu, suoraan televisiolähetykseen.
En usko, että minua televisioon pyydetään, mutta hyvä kieltäytyä jo nyt, sillä ajatus siitä, että istuisin aamu-tv:n sohvalla kertomassa kirjastani, on kauhistuttava.
En ymmärrä, miten ihmiset pystyvät olemaan suorissa lähetyksissä ja näyttämään aivan normaaleilta. Ehkä kulisseissa jaetaan kaikille rauhoittavia?
Jännittäisin niin, etten saisi sitäkään vähää sanotuksi, mitä ehkä muuten ja minulla on myös kiusallinen taipumus saada yskänpuuska silloin, kun se ainakaan ei saisi tulla. Mielikuva itsestäni toljottamassa hitaalla käyvän tyhjällä katseella, yskimällä nyrkkiini ja keksimällä jonkun mukahauskan sanomisen juuri, kun aika loppuu, on niin kertakaikkisen nolo, että antaakin tämän aiheen nyt olla.
Muuten olen kuluneella viikolla seurannut kiinnostuneena Suzanne Innes-Stubbin valtiovierailua Viroon. Siinä meillä on tyylikäs ja edustava nainen, hyvää mainosta Suomelle. Hienostuneita, klassisia, mutta sopivasti nuorekkaita asuja ja kaiken lisäksi niiden kantaja vaikuttaa älykkäältä ja sivistyneeltä. Ei ihme, että hän saa niin paljon huomiota.
Joku mieskin hänellä oli mukana.
Aion pitää kesäkuussa vähän lomaa. Se tarkoittaa sitä, että yritän keskittyä kotihommiin, jotka ovat vähän jääneet retuperälle. Eivät kaikki, olen sentään saanut laitettua vähän kesäkukkia ja muuta kaunista, mutta ikään kuin vasemmalla kädellä, varkain.
Kävin Hankkijan puutarhamyymälässä ja ihastuin valtavasti tähän kaunottareen. Se on tarhakullero, ja minusta sen väri on täydellinen. Miten voikin joku väri vaikuttaa noin?
Pihalla on kolkka, johon suunnittelen ja olen vähän tehnytkin cottage gardenia. Olen jo hyväksynyt sen, etten koskaan saa tästä isosta pihapiiristä täysin hoidettua ja yhdenmukaista, mutta voin sentään tehdä jonkun paikan hienoksi.
Tulevassa cottage gardenissa on jo rautatieomenapuu, erilaisia pensaita ja perennoja. Tarhakullero sopii sinne hienosti ja toivon mukaan siitä kasvaa paljon uusia pikku tarhakulleroita. Sen olen jo oppinut, että perennoja ei tarvitse heti ostaa suuria määriä jos vain on vähän kärsivällisyyttä, ne kyllä kasvavat ja lisääntyvät tai niitä voi jakaa.
En ole vielä istuttanut tarhakulleroani, sillä odotan sadetta. Sitä on luvattu jo useana päivänä, mutta aina vain pilvet kiertävät tämän paikan. Voi olla, että se sade tulee parin päivän päästä, sillä silloin pitäisi tapahtua jotain todella hartaasti odotettua: kattomaalari lupasi tulla.
Vanhan talon katto kaipaa kipeästi maalia ja sovimme työstä jo edellisvuonna. Nyt vihdoin maalari ilmoitti saapuvansa.
En uskalla sanoa tähän enää mitään enempää, ettei taika katoa.
