Mariannella on unelmatalo maalla, suuri eläinperhe ja monta roolia

  • Marianne Jaakkola on sinnikäs maaseudun nainen, joka ei pelkää tarttua erilaisiin töihin ja puolustaa niiden oikeuksia, jotka eivät itse pysty puhumaan. Elämä unelmien talossa ja yrittäjyys syrjässä suurista asutuskeskuksista on vaatinut joustavuutta ja opettanut paljon. Pettymyksiäkin on tullut, mutta yhteen asiaan Marianne ei ole koskaan pettynyt.

Mynämäeltä Yläneelle vievän tien puolessa välissä, jonkin matkaa syrjässä tieltä, seisoo vanha, harmaa talo. Kun Marianne Jaakkola oli lapsi, hän kulki usein vanhempiensa mukana talon ohi matkalla muutaman sadan metrin päässä olevaan mummolaan.

– Ihailin aina tätä taloa, minusta se oli kaunis. Sanoin jo silloin, että joskus vielä asun tässä.

1990-luvun alussa talo tuli myyntiin. Parikymppinen Marianne osti sen silloisen poikaystävänsä kanssa. Poikaystävä vaihtui, mutta talo on ja pysyy Mariannen ja hänen eläinlaumansa kotina.

– Minulla oli hevosia jo silloin, kun muutin tähän. Ajattelin, etten koskaan saa näin ihanaa paikkaa, jos lähden, eikä silloin nuorena osannut pelätä mitään.

Nyt talossa ja sen mailla asuvat Mariannen lisäksi hänen puolisonsa Petri, kaksi koiraa, kaksi kissaa, kaksi aasia ja yhdeksän islanninhevosta. Enimmillään hevosia on ollut 27 ja niistä tuli pitkäksi aikaa emännän päätyö, mutta Marianne ei ole koskaan pelännyt tarttua myös muihin töihin jos niitä tulee sopivasti eteen. Usein on tullut.

Emäntäkoulu antoi monipuoliset valmiudet maalla asumiseen ja yrittämiseen. Esikuvana Mariannelle oli oma isoäiti, Maria, joka piti maatilaansa Mynämäellä kahdeksankymppiseksi.

– Olin siellä todella usein ja asuinkin pari vuotta sitten, kun sain oman hevosen. Siellä oli myös paljon serkkuja ja jopa serkkujen kavereita. Meillä oli omat nimikkolehmät, minulla oli Ylväs. Isoäiti ei ollut mikään pullantuoksuinen ruuanlaittaja, mutta ilmapiiri oli rento, isoäidin kanssa oli mukava olla. Saimme tehdä kaikkia maatilan töitä, se oli sellaista arkista olemista.

Äidin puoleiset isovanhemmat  olivat Kuolemajärveltä ja Uudeltakirkolta. Mammalla oli vanhasta kodistaan muistona vain kaksi pientä valokuva-albumia, kaikki muu piti jättää.

– Nyt harmittaa, etten koskaan kysellyt mammalta enempää Karjalasta ja evakkomatkoista.

Isoäidin kanssa oli mukava olla

Ensimmäisen työpaikan emäntäkoulun jälkeen piti olla lyhyt tuuraus maatalouslomittajana. Sitä kesti kymmenen vuotta. Vapaa-aikoinaan Marianne hoiti koiriaan ja hevosiaan, ratsasti ja opetti siinä sivussa sukulaisia ja ystäviäkin ratsastamaan. Kysyntää tuntui olevan ja vähitellen kypsyi ajatus ammattimaisesta hevostoiminnasta. Jaakkolan islanninhevostalli aloitti virallisesti 1995. Tallilla pidetään ratsastustunteja ja tehdään muutaman tunnin maastoretkiä. Monena vuotena tallilla pidettiin myös leirejä ja joinakin vuosina leiriläisiä oli yhteensä jopa 200.

– Lasten kanssa oli hauska olla, tavallaan pääsin itse takaisin lapsuuden kesiin. Kiirettä sai pitää, kun laitoin ruuat ja hoidin muun leiriohjelman.

Leiriläiset majoittuivat tallin vieressä olevassa, ns. Oskun mökissä. Mökin viereen rakennettiin uusi talli 2006. Leirien pitäminen jäi pari vuotta sitten. Marianne oli miettinyt leiritoiminnan lopettamista jo jonkin aikaa, osa hevosista oli ikääntynyt ja jäänyt eläkkeelle ja muitakin syitä oli.

– Lapset tai pikemminkin lasten vanhemmat muuttuivat. Ennen kännykkä-aikaa lapset kertoivat minulle, jos heillä oli joku ongelma. Sitten, kun leiriläisillä alkoi olla omia puhelimia, he lähettivät viestejä kotiin. Saattoi sattua, että vanhemmat soittivat minulle keskellä yötä, että meidän lapsi ei saa unta. No ei kai saa, jos on puhelin kädessä yötä myöten.

Vanhemmat saattoivat soittaa keskellä yötä

Pari vuotta Mariannella oli laukkukauppa Mynämäen keskustassa. Ensin hän innostui kotikutsuilla esiteltävistä laukuista, alkoi sitten itse pitää kutsuja ja ryhtyi lopulta laukkujen maahantuojaksi. Tallilla oli vakituinen työntekijä.

Kolme vuotta sitten Mariannea pyydettiin henkilökohtaiseksi avustajaksi. Nyt hän tekee sitä työtä viitenä päivänä viikossa.

– Kaikki työt ovat tulleet minulle sitä kautta, että on pyydetty. Tänä kesänä minulla oli pitkästä aikaa ensimmäinen palkallinen kesäloma.

Koiraihminen. Marianne ei ole varma, onko hän koira- vai pelkästään corgi-ihminen. Corgeja hänellä joka tapauksessa on ollut kymmeniä vuosia. Nyt vahti- ja seuralaistehtävistä huolehtivat Hilppa ja Kaisa. Aikoinaan Marianne osallistui innokkaasti koiranäyttelyihin, mutta nykyään hän käy niissä vain muutaman kerran vuodessa. Kasvattajaksi hän ei ole ryhtynyt kolmea pentuetta lukuun ottamatta. Mariannen eläinfilosofia on se, että kun eläimen ottaa, siitä ei luovuta. Hevoset saavat viettää koko elämänsä tutussa laumassa ja kaikki eläimet ovat perheenjäseniä. Pentujen luovuttaminen uusiin koteihin ei ollut helppoa eikä aina sujunut kovin hyvin.

Jotkut lupasivat auliisti kaikkea kun tulivat hakemaan pentua

– Petyin moniin ihmisiin. En odottanut, että minuun oltaisiin jatkuvasti yhteydessä mutta toivoin, että saisin vaikka kerran vuodessa tietää, mitä kasvatilleni kuuluu. Ei se ole mikään puolustus, että kun tässä on ollut kaikkea muuta niin paljon. Kaikilla on! Toivoin myös, että jos koirasta luovutaan, sitä tarjotaan ensin minulle. Jotkut lupasivat auliisti kaikkea kun tulivat hakemaan pentua, mutta sitten heistä ei enää kuulunutkaan mitään. Yhden pennuistani löysin sattumalta facebook-palstalta, jossa sille etsittiin uutta kotia. Koira oli hirveän laiha ja huonosti hoidettu, mutta onneksi sillä tarinalla oli onnellinen loppu ja nyt koira on hyvässä kodissa.

Marianne on myös kolmannen polven kunnanvaltuutettu. Isoisä ja isä istuivat valtuustossa ennen häntä ja nyt Marianne on kunnanvaltuuston jäsen, kunnanhallituksen varajäsen sekä teknisen lautakunnan varapuheenjohtaja. Menossa on kolmas valtuustokausi. Kokoomuksen ryhmässä on hänen mukaansa hyvä ja avoin keskusteluilmapiiri. Valtuustosalissa vuorovaikutus voisi olla sujuvampaa, mutta vuosien myötä sekin on parantunut. Valtuutettuna Marianne haluaa edistää sitä, että Mynämäessä olisi  hyvä elää, ei pelkästään asua.

Vanhuus ei ole sairaus ja ihminen on se sama aina, oli vanha tai nuori

Ikäihmisten asiat ovat erityisen lähellä Mariannen sydäntä. Hän ei voi sietää sitä, että vanhoja ihmisiä kohdellaan ymmärtämättömästi. Asia on erityisen lähellä nyt, kun oma isä on hiljattain muuttanut palvelukotiin nopeasti edenneen muistisairauden takia.

– Meillä ei kunnioiteta vanhoja ihmisiä. Vanhuus ei ole sairaus ja ihminen on se sama ihminen aina, oli vanha tai nuori. Varsinkin muistisairaaseen suhtaudutaan usein kuin hän ei ymmärtäisi mistään mitään. Muistisairaalle voi puhua ihan samoista asioista kuin ennenkin, samalla tavalla.

Rakennusmestarina työskennellyt Heikki-isä asuu nyt palvelukodissa. Marianne ja hänen veljensä käyvät usein pitämässä isälle seuraa. Mariannen äiti Tuula kuoli viime vuonna. Vanhemmat olivat tyttärelleen aina vankkumaton tuki ja turva.

– Joku juuri kysyi, että eikö ole raskasta hoitaa isän asioita nyt, kun hän on sairas. Miten se voisi olla raskasta, kun isä oli aina valmis auttamaan minua, jos minä tarvitsin jotain?

Nuorena Marianne ei osannut pelätä mitään. Nyt, 51-vuotiaana, hän on kohdannut jo muutamia asioita, joita ehkä olisi kannattanut. Hevoset ovat sairastelleet, eläinlääkärilaskut ovat suuria ja korona hiljensi tallin toiminnan ja kaiken muun. Yksi pahimmista viime aikojen takaiskuista oli se, että epärehellisen myyjän heinät olivat huonoja ja sairastuttivat hevosia. Kaksi hevosta kuoli.

– Tein poliisille tutkintapyynnön, mutta he evät ottaneet sitä. Perusteluna oli se, että kuolleet hevoset olivat vanhoja. Ihmeellistä logiikkaa: toinen oli 24-, mutta toinen vasta 8-vuotias. Islanninhevonen tulee aikuiseksikin vasta seitsemänvuotiaana.

Uudenkaupungin ympäristöterveydenhuollon lautakunnan jäsenenä Marianne on ollut vaikuttamassa alueen eläinlääkäripalvelujen järjestämiseen. Kun hän itse aloitti tallitoimintaa, eläinlääkärit eivät edes tulleet katsomaan sairasta hevosta. Nyt päivystävän eläinlääkärin saa aina kiinni ja apua on mahdollista saada.

Maalla asuminen, yrittäminen ja välillä myös kaikesta vastaaminen täysin yksin ei ole helppoa. Silti Marianne tekisi saman uudestaan, sillä elämänmuoto itsessään on sitä, mitä hän halusi ja se tuntuu edelleen hyvältä ja oikealta. Hyvän elämän tarjoaminen eläimille ja syvä yhteys niiden kanssa tuottaa joka päivä iloa. Ihmiset ovat välillä tuottaneet pettymyksiä, eläimet eivät koskaan. Perustana on molemminpuolinen kunnioitus.

– En ole mikään hevoskuiskaaja, mutta vähän kukkahattutäti minusta on vanhemmiten tullut. Hevosilla on aika leppoisaa, ne tekevät korkeintaan yhden työkeikan päivässä. Osa on jo eläkkeellä.

Tallin kaksi aasia, Asni ja Peppiina, eivät ole työvelvollisia millään tavalla. Ne vain hengailevat ja heiluttavat isoja korviaan milloin millekin asialle.

– Maailmassa on paljon huonosti kohdeltuja, kärsiviä aaseja. Täällä edes kaksi saa elää hyvää elämää. Eihän se paljon ole, mutta on se jotain.

Haluatko tietää, mistä aikuinen nainen uneksii? Sen voit lukea täältä

© Perjantaijuttu - All rights reserved. - Tietosuojaseloste - Toteutus: Mainostoimisto Ilmiö