Maria Matela asui lapsuutensa ja nuoruutensa Turun Portsassa, virallisemmin Port Arthurissa, vartin kävelymatkan päässä Kauppatorilta.
Viihtyisänä puutaloidyllinä tunnettu kaupunginosa alkoi houkutella kerrostalossa asuvaa Mariaa takaisin, kun hän perusti oman perheen. Kun Marian vanhemmat muuttivat pois Portsasta, hän päätti puolisonsa Timon kanssa ostaa lapsuudenkotinsa. Matelan perheeseen kuuluvat vanhempien lisäksi 9-vuotias Aida ja puolentoista vuoden ikäinen Amos.
Nyt paluumuuttajana Maria on henkeen ja vereen portsalainen. Hän toimii taloyhtiön hallituksen puheenjohtajana ja MLL:n Portsan paikallisyhdistyksen hallituksessa sekä osallistuu MLL:n puistotreffi-toimintaan Annanpuistossa.
Portsaan yli sata vuotta sitten rakennetut puutalot toimivat aikoinaan työläisten asuntoina. 1970-luvulla kaupunkia riivannut vanhojen rakennusten hävitysvimma uhkasi tuhota arvokkaan palan turkulaista historiaa, mutta osittain asukkaiden aktiivisuuden ansiosta rakennukset säilyivät.
Hävitysvimma uhkasi tuhota palan turkulaista historiaa.
Asuntoja alettiin kunnostaa, hintataso nousi ja maaseutumainen idylli veti puoleensa erityisesti lapsiperheitä.
Maria on portsalainen jo kolmannessa polvessa. Hänen isänsä adoptiovanhemmat Karin ja Vieno Varjo ovat asuneet lyhyen ajan samassa pihapiirissä kuin Marian lapsuuden perhe.
— Vieno ajoi moottoripyörällä kilpaa ja hänellä oli Portsassa moottoripyöräkorjaamo. Oma lapsuuteni oli idyllistä aikaa, oli pitkät kesät ja lumiset talvet – ja aina leikkikaveri pihassa. Meillä lapsilla oli Portsalla turvallista asua ja elää, hän muistelee 1990-luvun alkua.
Hän iloitsee siitä, että taloyhtiössä asuu edelleen paljon lapsiperheitä. Hänen 9-vuotias tyttärensä Aida löysi parhaan ystävänsä samasta pihapiiristä.
Yhteisöllisyys ei ole Portsasta kokonaan kadonnut, mutta yhteishenki ei Marian mielestä ole samanlaista kuin hänen lapsuudessaan.
— Lapsuuteni Portsasta kaipaan eniten sitä, kun asukkaat tarttuivat toimeen ja jaksoivat tehdä asioita yhdessä töiden jälkeen. Nyt moni tänne muuttanut on pettynyt, kun täällä ei ole ollutkaan sellaista yhteisöllisyyttä, mistä oli kuullut puhuttavan.
Naapureilla tai sukulaisilla ei ole nykyään tapana piipahtaa toistensa luokse etukäteen asiasta ilmoittamatta. Marian mielestä yhteisöllisyys ei synny ulkoisista puitteista vaan siitä, että asukkaat ovat itse halukkaita vuorovaikutukseen.
Ketään ei tulla hakemaan kotoa mukaan.
Ketään ei tulla hakemaan kotoa mukaan. Hän kertoo kuinka korona-ajan eristyksen aikana oli ilahduttavaa, kun ihmiset tulivat kodeistaan pihalle ja alkoivat puuhailla yhdessä ja tehdä kukkaistutuksia.
Vertaistukea ja sosiaalista vuorovaikutusta Maria edistää paitsi taloyhtiön puheenjohtajana myös MLL:n toiminnassa. Tapaamisissa vaihdetaan kuulumisia ja kokemuksia sekä jutellaan arkisista asioista. Vanhempien mielissä pyörii Marian mukaan nykyään vahvasti myös huoli lasten tulevaisuudesta.
Uutiset sodista, ilmastonmuutoksesta ja luontokadosta aiheuttavat levottomuutta. Lapsia syntyy Suomessa vähemmän kuin nälkävuosina 1860-luvulla.
— Minun lapsuudessani 1990-luvulla elettiin talouslama, mutta nyt uhat ovat entistä vaikeammin hallittavissa.
Maria arvelee, että vauvojen määrän romahdusta eivät selitä pelkästään globaalit kriisit. Kolmekymppisistä moni haluaa luoda uraa, harrastaa ja matkustaa. Nuoret aikuiset haluavat omaa aikaa.
Arki pienen lapsen kanssa on ihanaa, mutta välillä myös kamalaa.
Maria sanoo, että pienen lapsen kanssa arki on hänen mukaansa ihanaa, mutta välillä myös kamalaa. Ensimmäinen lapsi oli hänellekin kriisin paikka. Hän kertoo tunteneensa itsensä toisinaan kelvottomaksi äidiksi, kun ei kyennyt olemaan jatkuvasti onnellinen, vaan sisällä kävi myllerrys uudesta elämänvaiheesta ja äitiydestä. Hän ei uskaltanut puhua muille väsymyksestään, vaan piti tunteet sisällään.
— Lapsi muuttaa koko elämän. Nuorten äitien pitäisi olla armollisempia itselleen ja sanoa ääneen, että tarvitsen apua, hän sanoo.
Auttaminen sujuu Marialta luonnostaan, mutta hän muistuttaa, että se on aina myös eräällä tavalla itsekästä. Kun auttaa muita, saa myös itse hyvän mielen. Hän sanoo, että usein tilanteet ehtivät mennä jo niin solmuun, että tarvitaan ammattilaisen apua ja sitä ei ole usein heti saatavilla.
— Ennaltaehkäisevää toimintaa tarvittaisiin paljon enemmän. Siihen sijoitetut eurot ovat pois laitoshoidosta, jossa paikkoja on rajallisesti.
Maria kouluttautui viime vuonna imetystukiäidiksi. Hän on mukana Imetyksen Tuki ry:ssä, jolla on Facebook-ryhmä, sovellus ja tukichatti, jossa äidit voivat keskustella anonyyminä. Yhdistys tarjoaa vertaistukea ja luotettavia vinkkejä, mutta irtisanoutuu imetyspakosta, joka vaikeuttaa edelleen monien äitien vauva-arkea ja jaksamista.
Yhdistys irtisanoutuu imetyspakosta, joka vaikeuttaa monien äitien vauva-arkea.
Yhdistys on myös mukana perhetapahtumissa.
— Tällaiselle matalan kynnyksen toiminnalle on iso tilaus. Toiminta on suunnattu kaikille äideille siitä riippumatta, miten hän vauvansa ruokkii, Maria painottaa.
Pikkuinen Amos keskeyttää tässä kohtaa äitinsä puheen, moiskauttaa suukon Marian suulle ja valaisee hymyllään portsalaisen kodin keittiön kuin ikkunan takaa pilkistävä kevätaurinko.
Lapset rytmittävät nyt Marian arkea aamusta iltaan, mutta mikään perinteinen pullantuoksuinen äitihahmo hän ei ole. Hän viimeistelee parhaillaan opintojaan ja valmistuu sosionomiksi keväällä. Etäluennot ovat mahdollistaneet opiskelun enimmäkseen kotona.
36-vuotias Maria jätti aikoinaan opinnot jäähylle eikä ajatellut palaavansa niiden pariin. Hän työskenteli mielenterveys- ja päihdekuntoutuksessa ja lastensuojelussa, kunnes esitti itselleen kysymyksen: haluanko tehdä tätä myös tulevaisuudessa?
Aikansa pohdittuaan hän irtisanoutui ja hakeutui aivan toisenlaisiin töihin ompelijaksi. Käsityöt ovat olleet aina hänen intohimonsa.
Keskustelu ystävän kanssa sai hänet havahtumaan, että opintojen loppuun saattaminen olisi sittenkin järkevää.
— Ystäväni kysyi, että oletko miettinyt, että kesken jääneet opinnot vievät sinulta enemmän energiaa kuin se, että saattaisit opinnot loppuun.
Kuvataidekoulussa en ajattele mitään muuta kuin edessäni olevaa paperia ja värejä.
Marialla oli jo lopputyökin tehtynä ja niin hän päätti keskittyä viimeisten kurssien suorittamiseen. Hän opiskelee myös kuvataidetta Turun seudun kuvataidekoulu Konstassa.
— Kerran viikossa minulla on hetki, jolloin edessäni on paperia ja värejä enkä ajattele mitään muuta, hän kuvailee harrastustaan.
Portsassa voi yhdistää maaseutumaista ja kaupunkilaista asumismuotoa. Luonto on Marialle tärkeää, mutta hän tunnistaa itsensä enemmän kuitenkin urbaaniksi ihmiseksi. Kotikulmilla odottavat monenlaiset tapahtumat ja kaupungin menot.
Kaupunkilaisen lapsiperheen elämänmenoon kuuluvat myös lähellä sijaitseva Kosken leipomo, josta voi käydä hakemassa tuoretta leipää ja ravintolat, joihin voi mennä perheen kanssa yhdessä syömään.
Asenneilmapiiri lapsia kohtaan on Marian mielestä suomalaisessa yhteiskunnassa muodollisesti kunnossa, mutta käytännössä asiat ovat joskus toisin. Lapset ovat ihania niin kauan kuin he näkyvät, mutta eivät kuulu.
Lapset voivat olla näennäisesti tervetulleita ravintolaan, mutta sisällä tunnelma välittyykin toisenlaisena.
— Lapset voivat olla näennäisesti tervetulleita ravintolaan, mutta sisällä tunnelma välittyykin sitten toisenlaisena. Kysymys on pienistä asioista. Kuulin juuri tilanteesta, jossa pieni lapsi oli vahingossa rikkonut lasin ja ravintola veloitti siitä 20 euroa.
Matelan perheen suosikkiravintoloita Turussa ovat muun muassa italialaishenkiset Trattoria Romana ja Panini.
— On ollut ilo huomata, että niissä lapsiperheet viihtyvät. Tunnelma on rento ja ystävällinen ja lapset voivat jo pienestä pitäen opetella ravintolakulttuuria, Maria sanoo.
Marialla on paljon mielipiteitä, hän on kiinnostunut kanssaihmisistä, yhteiskunnallisista ilmiöistä ja haluaa elää niin, että maapallo säilyy tulevillekin polville. Enpä ihmettelisi, jos hän olisi tulevaisuudessa vielä nykyistäkin enemmän vaikuttamassa siellä, missä tehdään ihmisen ja luonnon hyvinvointia edistäviä päätöksiä. Tällä hetkellä hän sanoo keskittyvänsä opintoihinsa eikä varmuudella tiedä, mikä hänestä tulee isona.
Mutta miten bongasin Marian tähän Perjantaijuttuun haastateltavaksi? Hänellä ja Perjantaijutulla on kaksi erittäin merkityksellistä yhdistävää tekijää blogiimme: Maria keksi nimen maskotillemme, antropologi Silja Sädekorvelle.
Mutta sitäkin olennaisempaa on toinen side, jota ilman Mariaa, Silja Sädekorpea ja Perjantaijuttua ei olisi olemassa. Marian äiti on nimittäin bloggarikumppani Pirkko.
Hän kertoo täällä, miten hän miehensä kanssa aikoinaan löysi asunnon, joka on nyt hänen tyttärensä perheen koti.
