Ensimmäinen retki tehtiin Vajosuolle.
Vajosuo on Kurjenrahkan kansallispuistoon kuuluva keidassuo, jossa on sellaisia ihmeelliseltä kuulostavia kasveja kuin mutasaraa, valkopiirtoheinää, leväkköä, kuljurahkasammalta ja viiltosaraa sekä perhosia, joilla on eksoottisia nimiä kuten rämeokamittari ja suoiltayökkönen. On siellä paljon muitakin kasveja ja kaikenpuolista elämää, mutta se, mitä me sieltä haimme, olivat karpalot. Maija oli jollain aikaisemmalla retkellään pannut merkille, että suolla kasvaa tänä syksynä tosi paljon karpaloita ja oli niin kiltti, että jakoi tietonsa muillekin.
Ennen tätä retkeä en ollut koskaan kävellyt suolla, jolla ei ole pitkospuita enkä poiminut karpaloita. Suot ovat mielestäni paitsi kauniita, myös pelottavia ja vähän mystisiä paikkoja. Olen elänyt siinä luulossa, että suonsilmät – joita tietysti on ihan hirveästi – imaisevat varomattoman kulkijan nopeasti ja peruuttamattomasti jonnekin syvyyteen, josta ei ole mitään poispääsyä. Ja niinhän ne tekevät! Tosin eivät läheskään niin usein kuin luulin eikä niitä edes ole niin paljon kuin kuvittelin. En kuitenkaan kannusta ketään lähtemään yksin suolle, jos ei ole ihan satavarma siitä, mitä on tekemässä.
Meitä retkeläisiä oli seitsemän. En luettele nimiä, sillä aivan varmasti en muista kaikkia oikein, vaikka pidimme alkuun esittelykierroksen, jossa jokainen antoi jonkun muistisäännön nimestään. Minä sanoin omastani, että Pirkko kuvastaa nykyään kaikkea naurettavaa ja vanhanaikaista. Se on totta, Pirkkoja saa vapaasti pilkata samoin kuin turkulaisia sekä vaaleaihoisia ja sinisilmäisiä ja niitäkin kaikkea minä olen. Ketään muita ei saa tai joutuu ruoskimaan itseään julkisesti.
Siellä suolla joku jonka nimeä en siis vielä oppinut muistamaan, anteeksi, otti puheeksi Maria Turtschaninoffin viime vuonna ilmestyneen kirjan Suomaa, kehui sitä ja kysyi, onko joku lukenut sen. Eija ja minä olemme, ihan vastikään ja mekin pidimme kirjasta tosi paljon. Kirjassa kuvataan erään suvun elämää suolla ja sen laidalla neljänsadan vuoden aikana ja varsinkin alkupuoli, jossa on vähän fantasiaakin mukana, on valtavan hyvä.
Kirjan takakannessa on vakava kysymys: jos ihminen katoaisi, jos ei enää olisi ihmisiä viljelemässä maata ja kaatamassa puita ja päättämässä. Kaipaisiko tämä paikka meitä?
Tällainen kysymys vetää syvälle kuin suonsilmä. Minun mielestäni vastaus on päivänselvä: ei kaipaisi. Luonto ei kaipaa ihmistä, maapallo ei kaipaa ihmistä ja jos joku todella on luonut meidät, hän taatusti repii partaansa ja miettii, että saakeli, mitä tuli tehtyä.
Minusta ajatus ihmisen ylivertaisuudesta on nolo.
Karpaloita oli paljon. Ne olivat isoja ja jotkut, joilla oli enemmän kokemusta asiasta sanoivat, etteivät ole koskaan nähneet niin isoja. Saimme nopeasti pienet astiamme täyteen.
Aamulla, kun ajoimme kahdestaan Laitilasta Kurjenrahkalle, poikkesimme Nousiaisten S-kauppaan hakemaan evästä. Kaupassa jaettiin jostain syystä ilmaisia ämpäreitä eikä kukaan tietenkään ohita sellaista tarjousta. Niinpä mukanamme oli myös ämpäri, mutta ajatus siitä, miten ilmestyisimme elämämme ensimmäiselle karpaloretkelle pöyhkeästi ämpärin kanssa, oli sen verran naurettava, että ämpäri jäi autoon. Se ehkä harmitti ihan vähän sitten, kun näimme, kuinka paljon niitä marjoja oli.
Karpalot tosin ovat pahanmakuisia, karvaita. Teimme Vajosuon hienolla tulipaikalla kinuskikastiketta ja söimme karpaloita sen kanssa. Sillä tavalla ne menevät kyllä alas.
Retki merkitsi minulle kolmea ensimmäistä kertaa: sen lisäksi, että olin ensimmäisen kerran suolla ja poimin ensimmäisen kerran karpaloita, tein myös ensimmäisen kerran elämässäni kinuskikastiketta.
Siinä tulen äärellä hääräillessämme jotkut muistelivat, miten tekivät kinuskikastiketta lapsina, kun muuta hyvää ei ollut. Se kuulostaa kummalliselta; miten joku lapsi on saanut haltuunsa kermaa ja sokeria niin paljon, että on voinut tehdä niistä jotain herkkua itselleen?
Asiaa olisi tietysti voinut kysyä, mutta ehkä tuollainen toisilleen lähes tuntemattomien ihmisten ensimmäinen lyhyt luontoretki ei ole se paikka, jossa ryhdytään utelemaan näin henkilökohtaisia asioita. Niiden aika voi tulla myöhemmin. Kuka tietää, millaisten ystävyyksien alku lyhyessä suolla tarpomisessa ja yhteisessä eväshetkessä piili?
Siitähän tässä on kyse, perimmältään: halusta tehdä jotain yhdessä muiden ihmisten kanssa, oppia toinen toisiltaan, tutustua uusiin ihmisiin, rikastua henkisesti.
Luonnossa ja retkeilyssä riittää opittavaa. Meillä suomalaisilla on kuulemma aivan erityinen luontosuhde, mutta epäilenpä, että jos näin on, se on varsin pintapuolinen.
Onhan tällaisessa isossa maassa, jossa ihmisiä kulkee harvakseen, helppo sanoa olevansa luontoihminen, kun sitä luontoa on määrättömästi joka puolella, mutta riittääkö luonnon tuntemukseksi se, että erottaa kuusen ja männyn toisistaan tai käy kesällä mustikassa?
Seuraavaksi Retkeilykerho tekee pimeäretken metsään jossain päin saaristoa. Siihenkin tällainen arka kirjoittelija aikoo riemumielin osallistua. Miksipä ei, kun ei tarvitse yksin mennä.
Retkeilykerhon perustajasta Maija Arosuosta voit lukea enemmän täältä.
Upeita soita löytyy Varsinais-Suomesta useampia. Yksi niistä on Hirvilamminsuo Laitilassa, josta kertova Perjantaijuttu on luettavissa täältä.
