Kevään upein päivä, hieno luontokohde, hyvää seuraa ja kunnon eväät – eihän tästä voi tulla muuta kuin hyvälle tuulelle. Sunnuntairetki Koskeljärvelle oli kertakaikkisen onnistunut.
Siihen nähden olen jokseenkin nolo ja huvittunut siitä, miten minusta on tullut kitisevä arkajalka, joka pelkää kaatumista ja liukastumista ja loukkaamista ja varsinkin heikkoja jäitä.
– Jäälle? Ei kai me voida mennä jäälle?
– Voidaan tietysti. Öisin on ollut vielä pakkasta.
Sinne siis, mutta ihan reunaa pitkin, niin lähellä rantaa kuin mahdollista. Jää vaikutti lujalta, mutta uskokoon kevätjäihin ken tahtoo, sanon vaan, ettei monikaan ole enää kertomassa, kuinka uskon kanssa kävi. Parasta olla varuillaan. Aina.
Voi olla, että pelko heikoista jäistä liittyy jotenkin vanhenemiseen, ehkä ihmisestä tulee vanhemmiten arempi kuin ennen. Minä en tosin ole ollut mikään huimapää koskaan, en tuntenut vähäisintäkään vetoa mihinkään fyysiseen lajiin, jossa pitäisi ”haastaa itsensä”. Miksi ihmeessä haluaisin haastaa itseni katkomaan luitani tai iskemään pääni kiveen jos voin valita ja jättää sen tekemättä?
Hevoset ovat tietysti eri asia. Niiden kanssa minullekin on käynyt vahinkoja, mutta ajattelin lähinnä sellaisia lajeja kuin syöksylasku ja temppupyöräily. Tai holtiton kuljeskelu heikolla jäällä.
Retkeily tekee joka tavalla hyvää ja se sopii kaikille. Siihen ei välttämättä tarvita mitään erikoisia varusteita, riittää, kun kävelee lähimpään metsään. Suomessa metsä on aina lähellä. Ei minullakaan mitään hienoja varusteita ole vaikka retkeilystä tykkään. Paitsi nyt on uusi, lahjaksi saatu trangia jolla keitimme Eijan kanssa ensimmäiset kahvit Koskeljärven laavulla. Samalla muistelimme edellistä kertaa yhdellä toisella laavulla kun keitimme perunoita lainatrangialla eikä siitä meinannut tulla yhtään mitään. Olimme kasanneet kattilat jotenkin väärin ja odotimme ja odotimme ja kauhea nälkäkin oli ja hyvä, ettemme nukahtaneet siihen trangian viereen kun mitään ei tapahtunut. Nyt se jo nauratti.
Järveltä ei olisi malttanut millään lähteä pois. Näinkin etelässä pääsee erämaatunnelmiin, kun järven rannoilla ei ole yhtään kesämökkiä eikä muita ihmisiä juuri näy. Istuimme lopuksi kumoon käännetyn veneen päälle nauttimaan auringosta. Juuri silloin rantaan tuli muuan seurue, neljä nuorta ihmistä, ja mitä he tekivät? Lähtivät empimättä kävelemään järven poikki, siitä vain, rinnatusten!
– Katso nyt, mitä ne tekee: sinne vaan, ei yhtään varota.
– Jos heillä on joku tieto, että jää kestää.
– Mikä tieto muka? Ei niillä mitään tietoa voi olla.
Toivottavasti heillä oli sentään naskalit. Älkää nyt hyvät ihmiset menkö kevätjäille urheilemaan henkenne kaupalla.
Lue lisää retkestämme täältä.
