Koti oli tavallinen pieni maatila Varsinais-Suomessa, Laitilan Pehtsalossa. Isän ja äidin lisäksi perheeseen kuuluivat isosisko ja viisi isoveljeä. Lean jälkeen perheeseen syntyi vielä pikkuveli. Isä oli haavoittunut lievästi sodassa.
– En tietenkään muista mitään siitä, kun minut vietiin kotoa, eikä siitä koskaan puhuttu vanhempien kanssa. Sen tiedän, että monilla muilla oli sama kohtalo, se tulee usein esiin kun puhun tästä ihmisten kanssa
.
Kasvatusäiti oli lastentarhanopettaja ja entinen balettitanssija Hjördis Lindström. Hän puhui ruotsia, vahti sairaalloisesti painoaan ja oli äärimmäisen tarkka ulkonäöstään ja siisteydestä. Hjördis oli naimisissa, mutta ero Lean kasvatusisästä tuli, kun tyttö oli neljävuotias. Seuraavat kymmenen vuotta Hjördis ja Lea asuivat kahdestaan puutalossa Helsingin Vallilassa.
– Me olimme enemmän kämppäkaverit kuin äiti ja tytär. Minä sain olla paljon omilla teilläni, tehdä sellaisia juttuja, jotka nykypäivänä eivät tulisi kuuloonkaan niin pienillä lapsilla. Matkustin raitiovaunulla huvikseni, kävin uimassa, kävin yksin teatterissa. Olin päivähoidossa venäläisessä emigranttiperheessä ja kerran, kun minulla oli yskä, perheen isä tarjosi minulle lääkkeeksi puoli lasillista kirkasta viinaa. Kun kasvatusäiti tuli hakemaan, makasin sammuneena eteisen lattialla. Sitten hoitopaikkaa vaihdettiin.
Järkytys oli vienyt taidon
Viisivuotiaana Lea jäi raitiovaunun alle. Hän oli menossa yksin kauppaan, mietti ostoksia, eikä huomannut lähestyvää raitiovaunua. Lea muistaa maanneensa kiskojen välissä ja sen, että vaunua piti siirtää, ennen kuin hänet saatiin pois ja sairaalaan. Vammat eivät olleet vakavia, mutta sairaalasta päästyään hän ei osannut enää kävellä. Järkytys oli vienyt taidon ja kävely piti opetella uudestaan.
Kotona siivottiin joka päivä. Matot vietiin ulos ja lattiat pestiin. Se oli usein Lean työtä. Joskus hän yritti huijata ja jättää jotain tekemättä, mutta jäi aina kiinni.
Hjördis oli tarkka myös Lean vaatteista. Kun pula-aikana oli vaikea saada kankaita, Lealle tehtiin kaunis pusero vaikka kasvatusäidin kevättakin silkkivuorista. Lea itse ei aina jaksanut olla kiitollinen hienoista vaatteistaan eikä ymmärtänyt, miksi hänen pitäisi pönöttää valkoisessa talvitakissa ja kannatella muhvia, kun toisilla lapsilla oli jotain käytännöllisempää.
Lea on kuvassa keskellä toinen oikealta.
Kerran Lea näki miehen, joka maalasi taulua Lean ja Hjördiksen kotitalosta. Tyttö haki takkinsa, muhvinsa ja valkoiset talvisaappaansa ja kysyi, vaihtaisiko mies ne tauluun. Kaupat syntyivät. Kasvatusäiti oli vihainen, mutta Lea sai pitää taulun ja se on nytkin hänen seinällään.
1960-luvun lopulla Lea alkoi saada kirjeitä ja kortteja Laitilasta. Ne olivat hänen vanhemmiltaan ja sisaruksiltaan, vaikka Lea ei ollut siihen asti ollut heihin missään yhteydessä. Hän tiesi olevansa ottolapsi, siinä kaikki.
– Sitten selvisi, että kasvatusäiti oli käynyt Laitilassa. Hän oli matkalla uuden miehensä kanssa – he menivät naimisiin kun Lea oli 14 – ja olivat pysähtyneet Laitilassa eräälle kioskille maantien varteen. Siinä kasvatusäiti oli muistellut, että jostain täältä Lea haettiin ja kysynyt kioskinpitäjältä, tunsiko tämä minun vanhempiani. Siinä oli asiakkaana joku mies ja kioskinpitäjä sanoi, että tuossa on sen Heinisen, siis minun isäni, veli. Velimies innostui näyttämään tietä ja vei Hjördiksen ja hänen miehensä minun vanhempieni luokse. Sitten alkoi tulla niitä kortteja.
Lea kävi syntymäkodissaan ensimmäisen kerran lähtönsä jälkeen vasta parikymppisenä. Silloin hän oli itse naimisissa ja hänellä oli mukanaan kaksi lasta. Isän ja äidin näkeminen tuntui omituiselta, mutta ei herättänyt mitään suuria tunnemyrskyjä.
– Isä tuntui heti läheisemmältä kuin äiti. Isä kertoi, että jonkin aikaa sen jälkeen, kun minut vietiin pois, hän kävi etsimässä minua. Se tuntui hyvältä. En koskaan kysynyt vanhemmiltani, miksi minut annettiin, miksi juuri minut. Siitä ei puhuttu mitään.
Helsingin-kodissa Lea oli ainoa lapsi, tavallaan hemmoteltukin. Silti hän tunti itsensä aina epävarmaksi ja erilaiseksi. Aikuiset saattoivat olla julmia: jos pieni Lea oli liian vallaton, antoi ”maalaisjuurtensa näkyä”, häntä saatettiin kehottaa pakkaamaan laukkunsa ja lähtemään tiehensä, tilalle otettaisiin joku toinen lapsi. Se oli pilaa, mutta Leasta se ei tuntunut yhtään siltä.
Lääkäri yritti lohduttaa
18-vuotiaana Lea meni kihloihin Kulttuuritalon tansseissa tapaamansa Raimon kanssa. Vuoden päästä mentiin naimisiin. Aki syntyi 1963 ja Tea -66. Kuuden vuoden päästä Lea synnytti kaksoset, Nikon ja Kain. Molemmat pojat olivat yli kolmekiloisia ja ensin kaikki näytti olevan hyvin.
– Sitten Kailla huomattiin sydämessä vika ja hänet leikattiin. Vika ei kuitenkaan korjaantunut ja hänet leikattiin toisen kerran.
Pieni poika ei kestänyt leikkausta. Lääkäri yritti lohduttaa sillä, että jos lapsi olisi jäänyt eloon, hän olisi voinut saada aivovaurion nukutuksesta.
Lea ja Raimo erosivat 70-luvun alussa. Ruotsalaisten tuttavien kautta Lea sai tehtäväkseen etsiä toimitilaa Fagerdala Industri -nimiselle tiivistetehtaalle, joka halusi aloittaa tuotannon Suomessa ja löytää tilat jostain Varsinais-Suomesta. Sopiva paikka löytyi Laitilasta, vanhasta kanalasta. Sinne remontoitiin tehdas ja toimisto, johon Lea tuli töihin. Laitilassa Lealle ja hänen silloiselle miehelleen syntyi tytär Mari. Muutaman vuoden yhteiselon jälkeen tiet Marin isän kanssa erkanivat.
Teatteri ja näytteleminen tulivat osaksi Lean elämää jo varhain. Helsingissä hän näytteli lapsiteatterissa. 1950-luvun lopulla Lea oli televisiossa, esitti kokkia Prinsessa Ruususessa. Lähetys oli suora ja sen kuulutti Lenita Airisto. Parhaiten jäi mieleen se, että studiossa oli hirveän kuuma ja kuningatarta esittäneeltä tytöltä alkoi tulla verta nenästä.
Laitilassa Lea liittyi kansalaisopiston näytelmäpiiriin heti, kun lapset olivat tarpeeksi isoja olemaan keskenään kotona. Hän on ollut mukana myös kunnianhimoisissa Kalevala-aiheisissa näytelmissä, joita on viime vuosina toteutettu Louhenlinnassa: erikoisessa, siirtolohkareiden ja muinaisen kivikon keskelle rakennetussa tilausravintolassa. Parhaillaan työn alla on Lauri Löytökosken ohjaama mykkäfilmi, jossa Lea esittää Louhen Akkaa.
Äiti haluaisi tulla katsomaan
Lean isä kuoli 1974, äiti 80-luvulla. Viimeiset vuotensa äiti, aina vähän etäiseksi jäänyt, asui vanhainkodissa. Äiti oli vakava, pukeutui aina tummiin vaatteisiin eikä ollut koskaan käynyt teatterissa.
– Teimme silloin Niskavuori- näytelmää ja minulla oli Ilonan rooli. Vanhainkodista soitettiin, että äiti haluaisi tulla katsomaan. Järjestin paikan etupenkistä ja ihan hyvin se meni. Jälkeenpäin äiti sanoi, että valikoi seuraavaksi semmoinen rooli, ettei siinä viedä toisen miestä.
Lea jäi virallisesti eläkkeelle 68-vuotiaana. Toimistotöiden jälkeen hän teki vielä toistakymmentä vuotta lähihoitajan työtä, pääasiassa yövuorossa. Eläkkeellä hän ryhtyi siivoamaan. Viimeiset rappusiivoukset Lea teki kolme vuotta sitten.
– Tekisin vieläkin jos polvet ei olisi niin kipeät.
Jatkuvan työnteon ja harrastamisen ohella Lea on ollut keskeisesti mukana Laitilan matkailutoiminnassa. Hän oli 25 vuotta sitten perustamassa Laitilan Oppaiden yhdistystä ja on ollut pitkään sen puheenjohtaja.
Matkailuinfona toimii Laitilan keskustan vanhin asuinrakennus, 1700-luvulla paikalle siirretty Poukan talo. Sieltä Lean löytää joka päivä toukokuusta elokuun loppuun ja usein muulloinkin. Lea huolehtii talomuseon opastuksesta, ottaa vastaan opastilauksia, siivoaa taloa ja hoitaa pihaa.
Vanhenemista on vaikea ymmärtää, Lea sanoo.
– Olen aina ajatellut, että kun olen mielestäni ollut kiltti ja vain ottanut kaiken vastaan, tulisin vanhana sellaiseksi, että saisin sanottua suoraan, mitä ajattelen. Mutta ei se niin mene. Sitä pelkään, että tulen avuttomaksi ja jään toisten armoille ja sitä, että jos minusta tulee kauhean ilkeä. Olen nähnyt sellaista.
Lealla on seitsemän lastenlasta ja kolme lastenlastenlasta. Vanhin tytär Tea kuoli kolme vuotta sitten nopeasti edenneeseen vatsasyöpään.
– Se oli kauhea isku. En pystynyt puhumaan siitä ollenkaan, väistin kadullakin kaikkia ihmisiä, ettei kukaan ota puheeksi.
Nyt on jo helpompaa. Oli suuri lohtu, kun Tea tuli unessa tervehtimään, näytti hyvältä ja oli iloinen.
Poukan avarassa tuvassa aika lakkaa juoksemasta. Talo on nähnyt elämän koko kaaren monta kertaa. Lea istuu vakiopaikallaan päätyikkunan edessä, valmistelee seuraavan päivän opaskokousta ja miettii vastausta ryhmälle, joka haluaisi nähdä Laitilasta jotain erityistä.
Ikkunasta loistaa valo pitkälle pimenevään iltaan.
Lue lisää Poukan talosta täältä.
