Viritin tulet uuneihin heti aamusta ja ryhdyin lämmittämään myös puuhellan uunia. Keittiössä odotti paistamista vaille valmis silakkalaatikko ja salin pöydällä kokoelma askartelutarpeita. Kunhan Eija ehtisi paikalle, käynnistäisimme jo muutama viikko sitten kalenteriin merkityn kranssipajan, Perjantaijutun suuren syysaskartelupäivän. Ajatuksena oli hakea luonnosta ilmaiseksi löytyviä kranssitarvikkeita ja loihtia niistä jotain kaunista.
Asiat eivät aina mene niin kuin on suunniteltu eivätkä nytkään menneet. Siihen oli syynä muuan tonttu tai oikeastaan keskustelu, joka syntyi, kun esittelin tontun – jonka olin juuri edellisenä päivänä saanut valmiiksi – Eijalle.
– Tässä tämä tonttu nyt on.
– Ihana!
– No, se nyt on kuin viidesluokkalaisen koulukäsityö.
– Eikä ole! Se on täydellinen.
– Siinä nyt on…
– Sinä olet aina liian kriittinen. Se on vähän ärsyttävää.
Sisso. Jos tuon kiltin ihmisen mukaan minä olen vähän ärsyttävä, niin mahtaa se oikeasti olla ihan helvetin ärsyttävää. Tätä sietää miettiä.
Itsekriittisyys, täydellisyyden tavoittelu, tunne, ettei koskaan ole riittävän hyvä. Tuntuu tutulta, eikö? Onko muka olemassa joku, joka ei tunne itsessään näitä asioita ollenkaan, ei koskaan, ei missään suhteessa? Jos yksi asia sujuu, ei suju toinen eikä koskaan kaikki ole valmista.
Pakko taas katsoa lapsuuteen, sillä sieltä kaikki alkaa. Anteeksi vain, äiti, mutta jälleen on palattava siihen, mitä sanottiin ja mitä ei sanottu. Tiedän, että teit parhaasi niillä eväillä, mitä sinulla oli ja yritit kasvattaa lapsiasi Arvo Ylpön hengessä, menetelmin, jotka nyt ovat vähintään kyseenalaisia jos eivät peräti rikollisia. Monet muut vanhemmat tekivät samaa, meitä on paljon, meitä silloisia lapsia.
Lapsi muodostaa käsityksen itsestään sen viestin perusteella, mitä hän saa ympäristöstään. On onnellista, jos voi tuntea itsensä rakastetuksi ja saa kuulla, että vanhemmat ovat iloisia vain siksi, että olet olemassa. Sillä tavalla uskoakseni kasvaa ihmisiä, jotka tuntevat olevansa riittävän hyviä. Me muut yritämme saada tinkiä täyteen tekemällä töitä, suorittamalla tutkintoja, siivoamalla kaappeja, pesemällä ikkunoita ja kanttaamalla nurmikon reunaa vaikka emme mitenkään voi koskaan tehdä tarpeeksi ja meille on onnellista, jos joskus havahdumme turhaan yrittämiseen ja lopetamme sen. Parasta olisi havahtua ja tehdä asioille jotain, sillä ei se ole oikein sopivaa enää näin kuusikymppisenä syytellä vanhempiaan yhtään mistään. Enkä syytä, totean vain.
Ikääntyminen on siitä mukavaa, että itsetuntemus kasvaa sitä mukaa kuin vuosia tulee lisää. Nyt tietää, mitä osaa, mihin pystyy ja venyy. Osaa sanoa kyllä tai ei pelkäämättä, että joku suuttuu tai siitä huolimatta. Nyt on viimeistään aika karistaa päältään muinoin isketyt turhat leimat ja nähdä itsensä sellaisena kuin on.
Tämä kaikki liittyy alussa mainittuun tonttuun. Se ei ole täydellinen eikä sen tarvitsekaan, emme ole myymässä sitä. Voimme olla eri mieltä sen tasosta, mutta se tuskin johtaa pysyvään välirikkoon.
Saimme kranssit tehtyä. Otimme niistä kuvia pihalla ja totesimme, että tulos on jotenkin Love and Peace -henkinen. Meillä ei enää ole mielenkiintoa suitsukkeisiin eikä ruohoihin, mutta silakkalaatikko maistui. Siinä on halpa ja hyvä, turhan vähän arvostettu ruoka! Kylkeensä se ei tarvitse muuta kuin punajuuria ja niitäkin meillä oli. Syödessä pohdimme, mikä viini sopisi silakkalaatikon kanssa. Ei mikään, tietenkään, se oli vitsi.
Itsekriittisyys jäi ajatuksena vaivaamaan sen verran, että halusin syventyä siihen lisää. Turvauduin kirjastoon, tiedon runsaudensarveen joka yleensä osaa auttaa lähes missä tahansa. Aiheesta on varmasti kirjoitettu kirjoja, oppaita, joissa neuvotaan kuinka turhasta itsekritiikistä ja liiasta suorittamisesta pääsee eroon. Ja niin onkin, nopea selaaminen Vaski-kirjaston sivuilla tuotti tulosta:
” Itsemyötätunto”
”Itsemyötätunto – opi suhtautumaan itseesi hyväksyvästi”
” Sisäinen hälinä: kesytä kielteiset ajatukset ja valjasta ne hyötykäyttöön”
” Irti itsekritiikistä: löydä terve suhde itseesi”
” Suorittajan mieli: vapaudu ylikontrollista”
Nämä nyt ainakin, mutta arvaa mitä: kaikki olivat lainassa, kaikkien Varsinais-Suomen kirjastojen kymmenet niteet. Yksi jos toinen yrittää parhaillaan löytää apua siihen raastavaan tunteeseen, ettei osaa, pysty ja kykene, ei koskaan, koskaan ole tarpeeksi.
Ehkä voisi itsekin tehdä jotain.
Jospa näkisi itsensä lapsena, ihan pienenä, katsoisi itseään hyväksyvästi ja lempeästi ja sanoisi, että voi, kun sinä olet ihana.
Niin ihana ja rakastettava, rakkain kaikista.
Luulen,että se auttaa. Ainakin se tuntuu tosi hyvältä.
Haluatko tehdä helpon havukranssin? Löydät ohjeen täältä.
