Koska se kamala pentuaika alkaa

Avatar photo
  • Jos ensimmäiset kolme kuukautta koiranpentumme Kertun kanssa pitäisi kiteyttää yhteen sanaan, se olisi helppo.

 

Kerttu täyttää ihan kohta viisi kuukautta. Kolmen aikuisena kotiimme otetun koiran jälkeen se on minun ensimmäinen pentuni ja siksi odotin jännityksellä ja vähän kauhullakin mitä tuleman pitää. Olin tietysti lukenut pentuaikaa koskevia nettikeskusteluja ja varsin hyvin selvillä siitä, mitä valikoimassa on: omaisuuden tuhoamista puhelimista sohviin, jatkuvaa ulvontaa, itkua ja haukkumista, kivuliasta roikkumista omistajan raajoissa, pyörremyrskyn kaltaista, loputonta energiaa ja ennen kaikkea unettomia öitä.

Senpä tähden olen ollut ällistynyt siitä, miten helppo  Kerttu on. Se ei ole tuhonnut mitään, se ei hauku, se on jo sisäsiisti ja nukkuu yönsä. En ole yhtenäkään yönä joutunut nousemaan koiran takia sängystä.

Iltamme sujuvat siten, että vähän ennen iltauutisia käydään ulkona. Sen jälkeen sanon Kertulle, että nyt mennään pesemään hampaat  ja silloin se jo kipittää kuuliaisesti vessaan. Hampaiden pesun – tai jonkin siihen suuntaan viittaavan toimen – jälkeen laitan sen yhdeksältä nukkumaan, toivotan hyvää yötä ja kannan koiran sen omaan petiin. Sieltä se löytyy aamulla, kun herään.

Tähän saakka Kerttu on ollut niin helppo, että mahtaako tällainen onni olla kestävää? Ehkä murrosikä on sitten se kamala vaihe.

Kun viimeksi kirjoitin Kertusta mietin, voiko koiraan kiintyä syvästi. Nyt tiedän, että voi. Kerttu herättää minussa saman kaltaisia tunteita kuin lapset eli suurta hellyyttä, halua suojella ja aitoa ikävää, kun olemme erossa. Yhteinen elämämme on vielä niin lyhyt, että kun tunteet ovat jo näinkin vahvat voin uskoa, että ovat todella syviä sitten, kun yhteinen aikamme joskus loppuu. Tätä en halua ajatella, sillä tulevan murheen ennakointi voisi turhaan jarruttaa hyvän suhteen syntymistä eikä siksi toisekseen ole mitään tietoa siitä, kumman aika on ensiksi täysi.

Jos Kerttu on ollut helppo ja ihana ja valtavan suloinen, ei sillekään ihan huonosti käynyt. Uskoakseni saatoimme tarjota sille mukavat olot, joissa liiat suorituspaineet eivät rasita. En ole koiraharrastaja siinä mielessä, että haluaisin kilpailla tai menestyä näyttelyissä eikä koiran tarvitse osata mitään temppujakaan. Riittää, kunhan sen kanssa tulee toimeen eikä tarvitse hävetä jos mennään ihmisten ilmoille. Sanon  jos, sillä mehän asumme niin syrjässä, ettei täällä pääse harjoittelemaan ohitustilanteita kuin ehkä kerran vuodessa. Se tarkoittaa myös sitä, että koiralla on lääniä juosta ja tutkia maailmaa varsin vapaasti.

Kerttu kulkee hihnassa aika hienosti, mutta harvoin. Suurimman osan ulkoiluista se saa juosta vapaana. Se pysyy kuulolla todella hyvin, mutta siltä varalta, että lähistöllä olisi vaikka susi tai ilves, ostin Kertulle pienen kellon kaulaan. Kellon on määrä pelottaa villieläimiä ja miksi ei pelottaisi, täällä villit eläimet ovat todella villejä ja arkoja eivätkä mitään citykettuja.

Kerttu on hyvin rakastava ja se jakaa rakkauttaan erityisesti lapsille. 8-vuotias tyttärentytär oli tässä meillä juuri pari päivää ja Kerttu oli aivan innoissaan. Kun sattui vielä hankikanto, oli riemullista nähdä, miten tyttö ja koira juoksivat pitkin peltoja ja pitivät hauskaa.

Tässä tarinassa ei nyt ole dramatiikkaa, kun sitä ei Kertusta löydy. Tämä pieni tyttönen on ehdottomasti helpoin kaikista koiristani ja se on tullut osaksi meidän perhettämme ja Perjantaitiimiä  niin kivuttomasti, etten ole kertaakaan, en yhtään katunut sitä, että hankin koiranpennun. Tähän asti Kerttu on ollut kaikkea sitä, mitä koiralta toivon, niin sisäisesti kuin ulkoisesti.

Rodultaan Kerttu on länsigöötanmaanpystykorva ja sen alkukoti on Kristiina Huovisen Primus Magic -kennel. Kertun virallinen nimi on Primus Magic Natuche ja täällä Perjantaijutussa seurataan aina silloin tällöin sen kasvua aikuiseksi.

© Perjantaijuttu - All rights reserved. - Tietosuojaseloste - Toteutus: Mainostoimisto Ilmiö