Koulusta pitäisi karsia turha puuhastelu pois ja saada rauhaa opiskeluun, äidinkielenopettaja Marjut Haikonen sanoo. Hän työskentelee Säkylän yhteiskoulun 7.-9. -luokkien opettajana, on tehnyt pitkän uran ja on pian jäämässä eläkkeelle. Koulu on hänen aikanaan muuttunut sekä hyvässä että pahassa. Yhteistä muutoksille on se, että opettajien mielipidettä ei kysytä, asioista päätetään jossain muualla kuin siellä, missä opetustyötä tehdään.
– Olen erittäin huolestunut luku- ja kirjoitustaidon rapautumisesta, kokenut opettaja sanoo.
Selkein muutos on tapahtunut viimeisen kymmenen vuoden aikana. Niin sanottuja seiskan oppilaita ei juuri enää ole, on vain erittäin hyviä tai hyvin huonoja lukijoita ja kirjoittajia. Keskittyminen on kauttaaltaan huonontunut.
– Siihen on selkeästi syynä älypuhelin. Ne voitaisiin koulussa kieltää kokonaan. Meillä puhelimet on määrä pitää repuissa tuntien aikana, mutta jotkut oppilaista ovat niin riippuvaisia puhelimistaan, etteivät pysty siihen. Heitä varten luokan edessä on pahvilaatikko, johon saa tuoda puhelimen. Jotkut tuovat.
Samaan aikaan, kun sähköinen maailma vetää lapsia yhä syvemmälle, opetettavien asioiden määrä kasvaa ja oppilailta edellytetään itseohjautuvuutta.
– Yläkoululaiset ovat vielä lapsia, eivät he pysty siihen, että tekisivät työt ilman, että joku näyttää mallia. Ei ihme, että oppilaat uupuvat, kun heiltä vaaditaan niin paljon. Monet heistä vaativat itsekin itseltään kauheasti; ihan hyvä ei ole enää mitään, kaiken pitäisi olla loistavaa. Kahdeksikko on oikeasti hyvä numero, monille se kuitenkin on pettymys.
Marjutin oppilaat lukevat lukuvuoden aikana kymmenen kirjaa, viisi syys- ja viisi kevätlukukaudella. Luetusta kirjoitetaan lyhyehkö selvitys. Oppilaat saavat itse valita luettavat kirjat; jotkut lukevat Risto Räppääjiä siinä, missä toiset monisatasivuisia klassikoita. Lukeminen on kuitenkin pakollista ja yhä useammalle tervanjuontia.
– Jo kolme sivua pitkä novelli aiheuttaa hirveää valitusta. Ei jakseta! Helposti yritetään myös mennä lukihäiriöiden taakse, vaikka niihin auttaa vain lukeminen ja kirjoittaminen. Koulussa ei aina voi olla kivaa, siellä pitäisi myös tehdä työtä. Harmittaa sellaisten vitosen oppilaiden puolesta, jotka yltäisivät helposti seiskaan, kun tekisivät vähän töitä. Mutta kun ei.
Jos Marjut saisi itse päättää, hän lisäisi yläkouluun äidinkielen tunteja. Äidinkielen tunneilla – sekä ala- että yläkoulussa – opiskeltaisiin äidinkieltä, luettaisiin ja kirjoitettaisiin. Opettajia ohjeistetaan opettamaan mahdollisimman monipuolisesti, mutta hyödyttääkö oppitunnin pirstaloiminen videoklipeillä, Kahooteilla tai omien kännykkävideoiden tekemisellä oppilaita oikeasti?
Lapset viestivät toisilleen kännyköillä, usein myös silloin, kun ovat samassa huoneessa. Kieli, jota he silloin käyttävät, on lyhyttä, vailla isoja kirjaimia ja välimerkkejä, kuvasymboleilla höystetty.
– Se on yksi tapa kirjoittaa, mutta ei ainoa, muutakin pitäisi oppia. Kouluista alkaa tulla oppilaita, jotka eivät aikuisina pysty hoitamaan asioitaan.
75 000 sanaa. Niin monta hallitsee yläkouluikäinen, joka lukee paljon. Ne, jotka eivät lue, hallitsevat noin 15 000 sanaa. Sanavaraston kartuttaminen ei ole eikä voi olla yksin koulun tehtävä.
– Lapsille olisi pienestä asti luettava vähintään iltasatu ja vanhempien pitäisi näyttää esimerkkiä kirjojen ja lehtien lukemisessa.
Säkylän koulukirjastoon ei enää tilata lehtiä, sillä nuoret eivät lue niitä. Muuten kirjasto on hieno ja monipuolinen. Marjut on koulun kirjastovastaava, hän hankkii ja luetteloi kirjat sekä vastaa siitä, että lainat ja palautukset hoituvat. Kirjasto on viihtyisä ja kodikas tila, johon oppilaat tulevat mielellään viettämään aikaa. Viime vuosina kirjastoon on tilattu paljon selkokielellä kirjoitettuja kirjoja. Selkokirjoissa on ”normaalikirjaan” verrattuna vähemmän tekstiä ja kapeammat palstat. Marjut itse on innostunut säeromaaneista, uudesta genrestä, jota vielä vähän aikaa sitten kutsuttiin proosarunoiksi tai runoromaaneiksi.
63-vuotias Marjut on ajatellut jatkaa töissä vielä pari vuotta jos terveys kestää. Hän pitää työstään, työkavereistaan ja oppilaista. Uutta virtaa jos kohta haastettakin tuovat kymmenen ukrainalaista nuorta, joista osa aloitti koulun Säkylässä viime keväänä.
– He ovat mukavia ja puheliaita nuoria. Meillä on nyt onneksi osan viikosta avustajana ukrainalaisäiti, joka on koulutukseltaan opettaja.
Miten lapset sitten saa lukemaan? Miten Säkylässä saadaan?
– Eivät meidän oppilaat koskaan sano, että he eivät lue. He tietävät, että se on pakko. Kaikkien on pakko.
Koulussa säännöt ja pakko ovat tunnetusti hyviä keinoja, mutta kotona niiden teho on kyseenalainen. Lukemisen edistämisessä ovat kuitenkin kaikki keinot sallittuja, Marjut sanoo.
– Siitä saa vaikka maksaa. Omalle pojalleni maksoin aikoinaan, markka per kirja.
Lue vähän lisää Marjutista täältä.
