Pirkko kysäisi, että tehtäisiinkö Perjantaijuttuun jotakin tarinaa meidän kirjoistamme. No juu, tehdään vaan, tuumasin. Nyt olen tässä ja mietin, että mistä aloittaisin.
Olen juuri saanut valmiiksi toisen kirjani tekstin, joka lähti painoon kaksi päivää sitten. Työ alkoi huhtikuussa aprillipäivänä ja päättyi vapun aatonaattona. Silloin oli vihoviimeisetkin oikoluvut tehtynä. Minä ja kirjan taitosta ja ulkoasusta vastannut graafinen suunnittelija Anne Jacksen tunsimme olomme iloisiksi kuin lentoon lähdössä olevat vappupallot. Kesäkuun toisella viikolla ilmestyvä kirja kertoo 50-vuotiaan Munamarkkinat -tapahtuman menestystarinan.
Ensimmäinen kirjani – Atte Laineen elämäkerta Enemmän kuin muisto – ilmestyi tammikuussa. Sain viime viikolla käsiin sen uusintapainoksen. Esikoisen matka on sujunut myötätuulessa ja se on tavoittanut lukijat. Painosmäärä ei ollut suurensuuri – 200 kappaletta – mutta nyt niitä on sata lisää.
Olen iloinen ja vaikuttunut monista kirjaan liittyvistä kohtaamisista ja puheluista ja siitä, että ihmiset ovat kiittäneet, kun Aten hämmästyttävä elämä on nyt kansien välissä.
Esikoisen matka on sujunut myötätuulessa
Jäin vapaaksi kirjoittajaksi hieman yli vuosi sitten. Sitä ennen olen työskennellyt melkein 40 vuotta toimittajana ja lähes 30 vuotta päätoimittajana paikallislehdessä. Uudessa elämänvaiheessa vain yksi asia oli minulle selvääkin selvempää: haluan kirjoittaa kulttuurijohtaja ja sotalapsi Atte Laineen elämästä kirjan. Ajatus tuli päähäni ensimmäisen kerran vajaa kymmenen vuotta sitten. Silloin Atte oli vielä voimissaan ja hän itsekin innostui asiasta.
Suurin tragedia Aten elämässä oli hänen ainoan lapsensa Annan kuolema. Anna kuoli 18-vuotiaana täysin odottamatta ja yllättäin Ibizalla hänen ensimmäisellä ilman vanhempia tehdyllä lomamatkallaan. Streptokokkibakteeri koitui nuoren naisen kohtaloksi. Aten suru oli suuri ja tyhjyyden tunne oli nakertaa hänen elämänhalunsa.
Annan kuva kiinnitti huomioni Aten työhuoneen pöydällä, kun haastattelin Attea ensimmäisen kerran Laitilan Sanomiin vuonna 1995. Hänen työpaikkansa kulttuurijohtajana sijaitsi Lantbrukarnas Riksförbundin toimistossa (Ruotsin Maataloustuottajien järjestö) Sergelin torin laidalla
Jäätyään eläkkeelle kulttuurijohtajan tehtävästä Atte keksi muuttaa takaisin Suomeen lapsuuden kotikyläänsä ja kunnosti siellä komeat historialliset juuret omaavan Kaukolan kartanon. Se oli hänen perintönsä ja käden jälkensä tuleville sukupolville.
Samoihin aikoihin, kun sain idean kirjasta vuoden 2014 lopussa, pomoni soitti ja kysyi, kiinnostaisiko minua hieman nykyistä laajempi toimenkuva. Se tarkoitti päätoimittajuutta kahdessa vakkasuomalaisessa paikallislehdessä. Laitilan Sanomien lisäksi vastuulleni tuli Uudenkaupungin Sanomien päätoimittajuus. Reilu kuusi vuotta tätä työtä oli antoisaa, mutta myös hyvin hektistä aikaa. Vapaa-ajallani mieluummin luin kuin kirjoitin ja hoidin kuntoani, mutta en missään vaiheessa hylännyt ajatusta Aten elämäkerrasta.
Haastattelin Attea vuoden 2018 lopussa ja 2019 alussa. Jo silloin hänellä oli ensimmäisiä oireita muistisairaudesta, mutta lapsuus oli kirkkaana mielessä ja hän osasi elävästi kertoa elämästään nelivuotiaana ja sen jälkeen. Vuosi sitten tähän aikaan olin hahmotellut elämäkerran sisältöä ja tein ensimmäisiä kirjaan liittyviä haastatteluja. Atte asui jo silloin Kaukolan vanhainkodissa enkä voinut koronan vuoksi tavata häntä.
Elokuussa 2021 tapaaminen järjestyi hänen serkkunsa Lasse Heinon kotona. Vietimme mukavan aurinkoisen iltapäivän Lassen puutarhassa menneitä muistellen. Aten sairaus oli kuitenkin edennyt ja hän osallistui keskusteluumme lähinnä välillä vienosti hymyilemällä ja muutamilla sanoilla.
Kirjallani oli nyt deadline
Sitten tapahtui kirjan kannalta todellinen onnenpotku: sain Lasselta Aten arkistot käyttööni. Lasse pohti, että mahtaako niissä mitään kirjan kannalta merkittävää olla. Kyllä oli! Elokuun aurinko paistoi työhuoneeni ikkunasta sisälle ja minusta tuntui samalta kuin lapsena avatessani joululahjoja: kuva-albumeita, lehtiartikkeleita ja Aten omia arkistoja.
Kotialbumeihin oli tallennettu kuvia 1900-luvun alkupuolelta 1980-luvulle. Sieltä löytyi koskettava kuva Aten äidin Tyyne Laineen hautajaisista ja hänen isästään Oskar Laineesta Aten sisarusten kanssa. Kuva Aten Ruotsin äidistä Charlottesta Håkanssonista oli myös tärkeä. Aten ja hänen ex-vaimonsa Raili Laineen sekä Aten ja hänen sisarensa Marjo-Leenan ja Heino Kärkkäisen häissä oli kuninkaallista loistoa. Seremoniamestarina häissä toimi Atte, joka vastasi kaikista yksityiskohdista pukeutumiskoodista päivällistarjoiluihin.
Aineiston saaminen ei olisi voinut osua parempaan ajankohtaan, sillä kirjallani oli nyt deadline: sen oli määrä valmistua tammikuun Kustaa Hiekka kulttuuriviikolle.
Vanhat perhealbumit ovat todellisia aarreaittoja. Aten ja hänen edesmenneestä sisarestaan Sinikasta otetussa valokuvassa Laineen sisarukset ovat kuin filmitähtiä. Mieleeni tuli, minkälainen kuvajälki tästä ajasta jää jälkipolville. Toivottavasti kuvat eivät katoa bittiavaruuteen.
Kirjan kustantajaksi oli löytynyt Laitilan Kulttuurin Tuki ry – mainio laitilalainen kulttuurin elinvoimaa ylläpitävä yhteisö. Taloudellisen tuen hankkeelle olivat myöntäneet Hiekan Säätiö ja Laitilan säätiö.
Naputtelin koneella aamusta iltaan tukka pystyssä
Kirjoitusprosessi oli intensiivinen ja vei minut flow-tiloihin. Elin Aten nahoissa niin vahvasti, että puolisoni joutui välillä muistuttamaan, että hei, hänkin asuu täällä. Hänelle olen äärimmäisen kiitollinen kärsivällisyydestä, kannustuksesta ja ruokahuollosta. Naputtelin koneella aamusta iltaan – useimmiten tukka pystyssä ja aamutakissa.
Kirjan kirjoittaminen on melko yksinäistä puuhaa, mutta tässä kirjassa – kuten myös toisessa pian ilmestyvässä kirjassani – minulla oli työparina graafinen suunnittelija Anne Jacksen. Lähetin hänelle aina yhden luvun kerrallaan kuvien kera ja keskustelimme sitten aineistosta. Vuoropuhelumme oli antoisaa ja tuntui hienolta, kun vierellä oli toinen, jonka kanssa vaihtaa ajatuksia ja mielipiteitä. Elimme Annen kanssa kaksi kuukautta kirjakuplassa.
Ennen varsinaista kirjoitustyötä olin suunnitellut kirjan rakenteen ja sisällysluettelon. Anne teki ensitöikseen kannet. Aten lapsuudenkuvan nähdessään hän visualistina näki heti, että se on tässä! Vakava, surusilmäinen poika katsoo kuvassa tulevaisuuteen. Aten kauluspaitaa koristaa paperinappi.
Ruotsissa otettu kuva on koskettava ja paljastava. Katsoja voi vain kuvitella, mitä kotoaan vieraaseen maahan ja kotiin muuttaneen pienen pojan mielessä on liikkunut kuvan ottohetkellä. Takakannessa poseeraa charmikkaasti harmaantunut herra Kaukolan kartanon ikkunan vieressä.
Kirjan nimi on Enemmän kuin muisto. Mietin nimeä pitkään. Selailin Aten arkistoja ja löysin hänen Sanansaattaja-lehteen kirjoittamansa tekstin. Hän kertoo siinä ensimmäisestä joulustaan tyttärensä kuoleman jälkeen ja kuvailee, että joulu on hänelle enemmän kuin muisto. Näihin Aten sanoihin kiteytyy paljon syvällistä ajatusta elämän merkityksestä ja sukupolvien ketjusta.
Kirjaa varten tein lukuisia haastatteluja, pengoin arkistoja ja otin yhteyttä sähköpostilla Aten elämään liittyviin ihmisiin, oppilaitoksiin ja muihin tahoihin Suomessa ja Ruotsissa. Lähdeluettelosta tuli itsellenikin yllätykseksi melko pitkä.
Kaukolan kartanosta avautui minulle uusia asioita, kuten että Ranskan kuningatar Marie Antoinetten salarakkaana tunnetuksi tullut kreivi Axel von Fersen oli yksi kartanon omistajista.
Bredbynin kyläraitti on kuin Astrid Lindgrenin satukirjasta
Syyskuussa ruska-ajan alkuvaiheessa matkustin Aten lapsuuden maisemiin Bredbyniin Keski-Ruotsiin. Sain siellä paikallisoppaaksi Sven-Olof Näslundin, joka työskentelee pappina Anundsjössä Örnsköldsvikin kaupungissa. Oli vaikuttavaa nähdä omin silmin Aten lapsuudenkoti upeissa vaaramaisemissa ja idyllinen kyläraitti, joka on kuin suoraan Astrid Lindgrenin satukirjoista.
Yövyimme Umeåssa ja tehtäväni siellä oli löytää Gösta Knutssonin Pelle Svanslös pä äventyr -kirjan ensipainos. Sattumalta mieheni oli varannut hotellin isosta liikekeskuksesta, jossa sijaitsi myös kaupunginkirjasto. Siellä ystävällinen kirjastovirkailija vei minut arkistoon, jossa sain ikuistettua Atelle erittäin merkityksellisen lapsuuden kirjan.
Atte oli intohimoinen kokki ja kulttuuripäällikkö Piia Allénin ehdotuksesta tein kirjaan myös luvun hänen lempiharrastuksestaan. Kokkailin hänen reseptillään muun muassa talon pateeta kastikkeiden kastikkeen kera. Täytyy tunnustaa, ettei siitä tullut aivan Aten ruokien veroista, mutta kuvissa annokset näyttävät ainakin nyt jälkeenpäin yllättävän hyviltä. Ei yhtään huomaa, että ne on otettu ulkona terassin pöydällä lokakuussa sinä ohikiitävänä hetkenä, kun päivänvaloa oli riittävästi.
Tarinan valmistuttua alkoi viimeistelyvaihe eli oikoluku. Virallisina esilukijoina toimivat puolisoni Esa Buri ja Laitilan kotiseutuneuvos Jukka Vehmas. Molemmat löysivät tekstistäni virheitä. Useamman lukukerran jälkeenkin joitakin virheitä jäi valitettavasti lopulliseen versioon. Se harmittaa, mutta ajattelen, että kai lukijat sallivat pari virhettä – onhan se inhimillistä. Lämmin kiitos esilukijoilleni, mutta myös Perjantaijutun kumppanilleni Varjon Pirkolle, joka jaksoi kävelylenkeillämme kärsivällisesti kuunnella tarinointiani kirjan eri vaiheista.
Kun työ oli painamista vaille marraskuun alkupuolella, tuli ilo, mutta myös tyhjyys. Yhteinen matkamme Aten kanssa oli tavallaan päättymässä, vaikka eihän se niin ollut. Lähdin lomalle, unohdin hetkeksi kirjan ja jäin jännityksellä odottamaan lopputulosta. Painotyön hoiti kaarinalainen Painotalo Painola.
Kirjajulkkareiden peruuntumisen korvasi elämäkerrasta tehty hieno video
Tammikuun kulttuuriviikolle suunniteltu kirjanjulkaisu-tilaisuus peruuntui koronan vuoksi, mutta sen korvasi moninkertaisesti elämäkerrasta tehty hieno, Laitilan kaupungin teettämä video. Sen kuvasi Jarno Elo ja tekijäjoukossa oli idearikas Laitilan kulttuuripäällikkö Piia Allén.
Videon tekeminen lumimyrskyssä ja Kaukolan kartanossa oli äärimmäisen hauska kokemus. Naurua oli paljon kuvausten välissä ja varsinkin, kun joitakin otoksia odotettiin useampaan kertaan. Lopputulos oli huikean hieno – kiitos siitä Jarnolle ja Piialle!
Voit katsoa videon täältä:
Syksyn pimeinä päivinä elämäkertaa kirjoittaessani en olisi ikinä voinut uskoa, miten lähelle sota tulee meitä keväällä. 80 000 lapsen lähettäminen sotalapsiksi Ruotsiin ja muihin pohjoismaihin ilman vanhempiaan on maailman historian suurimpia lastensiirto-operaatioita. Venäjän hyökkäys Ukrainaan on osoittanut, miten arvaamattomassa maailmassa elämme edelleen. Laitilaan on muuttanut Ukrainasta sotapakolaisia, joiden joukossa on paljon myös lapsia. Heistä 70 käy nyt Laitilassa koulua. Toivon hartaasti, että he voivat palata joskus kotimaahansa.
Atelle elämä kahden maan kansalaisena ei ollut aina ongelmatonta, mutta hänellä oli kyky nähdä asioissa valoisia puolia.
Hän vietti eläkevuotensa Laitilassa, lähellä lapsuudenkotiaan ja asuu nykyään Kaukolankodissa. Suomalaisen pienviljelijän ja sotainvalidin pojasta tuli ruotsalaisissa tiede- ja kulttuuripiireissä sujuvasti liikkuva kulttuurijohtaja, joka sai tunnustusta niin Ruotsin kuninkaalta kuin Suomen tasavallan presidentiltä.
Atte vietti 4. toukokuuta eli kaksi päivää sitten 85-vuotissynttäreitään Kaukolankodissa. Minulla oli ilo olla hänen sukulaisten ja ystäviensä kanssa mukana juhlissa. Muistisairauden vuoksi hän ei enää ole innokas keskustelemaan varsinkaan isoissa porukoissa, mutta herrasmies on aina herrasmies. Kun olin Laitilan Maammekaupassa Laitilan kevätpöhinä-viikolla kertomassa kirjastani, tapasin naisen, joka kertoi, miten suuren vaikutuksen Atte oli häneen tehnyt. Lämmin ja toiset huomioon ottava mies, joka sai hoitajan silmät liikuttumaan kyyneliin.
Tunteet nousivat pintaan myös minulla, kun kerroin kirjasta ja Aten elämästä Laitilan kirjastossa järjestetyssä tilaisuudessa. Nolostutti, mutta toisaalta eihän sille mitään voi: kun joku ihminen, tarina tai asia menee niin sanotusti ihon alle, niin sitten menee.
Kirjoittaminen ei ole vain sanojen valintaa ja välimerkkien vispaamista
Yhden tai kahden kirjan kirjoittaminen ei tee ihmisestä kirjailijaa. Itse en todellakaan koe olevani kirjailija, vaan kirjoittaja. Se on sitä, mitä olen aina halunnut tehdä. Mieleeni on jumittunut loistavan äidinkielen opettajani Eeva Pihlakosken neuvot noin 13-vuotiaalle Eijalle: sinun ei kannata kirjoittaa satuja.
Turun Luostarivuoren koulun legendaarinen äidinkielen opettaja perusteli kantaansa hyvin. Hän ennusti, että minusta tulee aikuisena sanomalehtinainen, koska osasin hänen mielestään kirjoittaa asiatekstiä. Veikkaan, että juuri noista opettajani sanoista lähti kytemään ajatus toimittajan ammatista. Sitä työtä teen nyt freelancerina, mutta myös uusia kirjaprojekteja on suunnitteilla. Saattaa olla, että joku niistä jopa toteutuu.
Kirjoitan, koska haluan ja voin. Kirjoittaminen ei ole vain sanojen valintaa, lauseiden muodostamista tai välimerkkien vispaamista, vaan ajattelua. Ennen kaikkea ajattelua.
Enemmän kuin muisto – sotalapsi Atte Laineen elämä -kirjoja on saatavilla Laitilan Maammekaupasta (Vihtorinkatu 6) ja matkailuinfona toimivasta Poukan talosta (Keskuskatu 4) sekä Vaski-kirjastoista.
50 kesää markkinailoa – Laitilan Munamarkkinoiden tarina ilmestyy kesäkuun toisella viikolla. Sitä voi ostaa Munamarkkinoilla 18.-19.kesäkuuta.
Jutun kuvitus on kirjasta Enemmän kuin muisto – sotalapsi Atte Laineen elämä. Kuva kirjan kansista on Anne Jacksenin ottama ja Pirkko Varjo otti minusta ja kirjasta kuvan Männistössä, Perjantaiblogin kotiosoitteessa.
