Tällä kertaa kävin tekemässä perjantaijutun yksin, Eija ei ehtinyt mukaan. Se ei haitannut, sillä pidin mielelläni Hilkka Oksama-Valtosen hetken aikaa vain itselläni. Tiesin, että juttua riittää ja pelkäsin, etten edes ehdi kysyä kaikesta, mistä haluan.
Hilkan kaupunkiasunto on lähellä sitä paikkaa, jossa minä asuin Turussa 31 vuotta. Hyvinkin lähellä, itse asiassa kadun toisella puolella. En kuitenkaan törmännyt Hilkkaan kertaakaan niillä kulmilla, me tapasimme Helsingissä ja Lopella Aino Kallas -asioilla.
Olen intohimoinen Aino Kallas -fani. En ymmärrä, miksi. On paljon loistavia kirjailijoita ja vielä enemmän esikuvallisia ihmisiä, joita voisi ihailla. Silti en ole koskaan tuntenut niin suurta ja niin kauan kestänyttä kiinnostusta kehenkään muuhun kuin Aino Kallakseen.
Hilkalle Aino Kallas on isoisoäidin sisarpuoli. Helmi Krohnilla ja Aino Kallaksella oli sama isä.
Tutustuin 1956 kuolleen Aino Kallaksen tuotantoon yli 30 vuotta sitten ja olen siitä saakka paitsi lukenut hänen tekstejään ja hänestä kirjoitettuja tekstejä, myös kulkenut hänen jäljillään. Olen käynyt Lontoossa katsomassa paikkoja, joissa Aino kulki Viron lähettilään rouvana 1920- ja 1930 -luvuilla, Tartossa istumassa Kallasten entisen kotitalon rappusilla, Tallinnassa kuvauttamassa itseni Kallaksen viimeiseksi jääneen Viron-asunnon edustalla, Lopen Syrjässä Ainon lapsuuden kesäpaikassa, Kassarin saarella Hiidenmaalla, jossa Kallaksilla oli rakas kesäkoti ennen toista maailmansotaa ja tietysti Helsingissä, missä jokainen vanha talo ja katu voisivat kertoa jotain Ainon elämästä. Yksi keskeinen paikka Helsingissä on Hotelli Arthur, joka oli Kallaksen eläessä Hospiz ja jossa hän usein asui Helsingissä käydessään. Hotellin vanha puoli – jossa nykyään on Aino Kallas -sviitti – tietäisi kertoa herkullisia yksityiskohtia esimerkiksi Eino Leinon vierailuista Grande Damensa luona.
Kallaksen myötä tutustuin myös Helmi Krohniin ja moniin muihin Ainon aikalaisiin. Jos ihailun kohteen voisi itse päättää, kannattaisi ilman muuta ihailla Helmiä. Siinä missä Aino oli itsekeskeinen ja elämyshakuinen seurapiirirouva, Helmi oli tunnollinen työmyyrä ja avioeronsa jälkeen myös neljän lapsen yksinhuoltaja, mikä viime vuosisadan alkupuolella on merkinnyt aivan toisenlaista taistelua kuin nykyään. Freelancekirjoittajana osaan vähän samaistua Helmin elämään, kun hän on yrittänyt kirjoittamalla elättää perhettään.
Toinen ihailtava hahmo Ainon elämänpiirissä on hänen lapsuudenystävänsä Ilona Jalava. Uskollinen ihminen, joka jollakin tavalla jäi syrjään, jäi paitsi monista sellaisista asioista, joita Ainolle lankesi kuin luonnostaan. Taitava käsityöammattilainen, jonka ura on lähes unohdettu. Ihminen, jonka jalat tuntuivat olevan tukevasti maassa, aina.
Aino Kallas jakoi mielipiteet vahvasti, sen ymmärsin myös Hilkan puheista. Toiset ihailivat, toiset pitivät ylpeänä ja etäisenä. Sitä kukaan ei kuitenkaan voi kiistää, etteikö Kallas olisi loistava kirjoittaja, niin taitava sanankäyttäjä, etteivät minun taitoni riitä sitä kuvailemaan. Yksi omista suosikeistani on novelli Lasnamäen valkea laiva joka näinä hulluina päivinä tuntuu taas polttavan ajankohtaiselta. Novelli kertoo Järvamaan talonpojista, jotka lähtevät Tallinnan rantaan odottamaan luvassa olevaa ihmettä, valkeaa laivaa joka tulee noutamaan heidät paratiisiin. Mukaan liittyy myös nuori kyläkauppiaan vaimo Maie Merits, joka hylkää perheensä ja lähtee toivioretkelle kuin huumattuna. Maie näkee näkyjä ja hänestä tulee hetkeksi retkeläisten ihailema tietäjä ja esikuva. Joukko on hyvin propagoitu, innoissaan ja uskossaan vahva. Kun sitten laivaa on turhaan odotettu ja eväät alkavat loppua, syntyy epäilys ja lopulta varmuus: valkeaa laivaa ei ole.
”Mutta heidän silmäinsä kaihit putosivat, ja he tiesivät yhtäkkiä kaikki, että heidän toivioretkensä oli päättynyt, ja he alkoivat koota kapineitaan, lähteäkseen kotiin, etsien Maiea, purkaakseen hänelle pettymyksensä.
Mutta Maie istui ojan reunalla, selin muihin, kädet velttoina ja väsyneinä helmassa, johon hän oli koonnut sinisiä ja punaisia kukkia.
Hänen kultaisten hiustensa kiilto oli sammunut, mutta hänen silmänsä olivat yhä liikkumattomat kuin unissakävijän.
Vaikka ei kukaan sanonut, tunsi hän kuitenkin, istuessaan paljaat jalat niittyojassa, että kaikki odottivat hänen avaavan suunsa ja puhuvan.
Mutta hänellä ei ollut heille mitään sanomista.”
Lue lisää Aino Kallaksesta täältä.
