Kipu toi mukanaan masennuksen. Se alkoi kuiskutella ikäviä viestejään: olet huono, et osaa, olet kelvoton, huono valokuvaaja, surkea graafikko, epäonnistunut ihmispaska. Vähitellen elämästä katosivat valot ja värit eikä mikään enää merkinnyt mitään.
Jari päätti tappaa itsensä.
Sitä ennen oli kuitenkin vielä yksi tehtävä.
– Annoin itselleni yhden vuoden aikaa. Päätin tehdä kaikkeni sen eteen, että oloni olisi parempi ja jos se ei yhtään auttaisi, aioin kuolla.
Jari meni terapiaan, kuntosalille ja vertaisryhmiin. Masennus ei koskaan vienyt häneltä toimintakykyä; hän teki töitä, soitti rumpuja metalliyhtye Curimuksessa ja rehki salilla, vaikka inhosi itseään niin paljon, ettei voinut edes katsoa peiliin.
– Kuva siitä, että kaikki masentuneet jäävät sohvalle makaamaan, ei pidä paikkaansa.
Ensin alkoi hellittää kipu, masennus vasta myöhemmin. Se päivä, jolloin Jarin piti tappaa itsensä, tuli ja meni. Nyt, kun pahimmasta on viisi vuotta, Jari voi paljon paremmin, mutta ei sano parantuneensa.
– Ei tästä parannu, olen toipunut.
Kuva: Vesa Tyni, Jari Nieminen
Ajatus siitä, että masennuksesta pitäisi kertoa paljon enemmän ja että aiheesta voisi tehdä taideprojektin, syntyi samoihin aikoihin kun Jari tapasi valokuvaaja Vesa Tynin. Vesa, joka toimii myös valokuvaajaopiskelijoiden tutorina, oli juuri saanut kuulla yhden oppilaansa kuolemasta.
– Mikään ei varoittanut minua siitä, että Jussi olisi itsetuhoinen. Hän oli lahjakas, iloinen, täynnä tulevaisuudensuunnitelmia. Kun kyselin myöhässä olevan työn perään sain kuulla, että hän on tehnyt itsemurhan.
Mielimaissa-projekti näyttää, miltä masennus tuntuu. Tähän mennessä mukana on yhdeksän masennukseen sairastunutta ihmistä, jotka on kuvattu pahimman sairausajan mielenmaisemassa. Ida seisoo bussipysäkillä kasvottomien pilkkaajien ympäröimänä, Ari-Pekka makaa sotkuisella lattialla, Kendasta on lapsuuden pinkki väri valumassa pois, Arjan seinät ovat täynnä kelloja eikä ovesta tai ikkunoista pääse ulos, Jussi on kuin mustassa laatikossa, johon värit ja ilo eivät pääse sisään, Mea kahlaa synkässä metsässä, Jenni on metallisen käytävän vanki ja Petrin koti on kuin kummallinen lastentarha. Yksi kuva on myös Jarista.
– Nyt katson sitä jo kuin vierasta ihmistä, koska oloni on niin erilainen.
Kuvien rinnalla kulkevat kuvattavien tarinat heidän omilla sanoillaan kerrottuina.
Näyttely viivästyi koronan takia ja pääsi kiertueelle vasta viime vuonna. Se on ollut yhdeksässä kirjastossa tai galleriassa ja on parhaillaan Jämsän kaupunginkirjastossa. Sovittuna on vielä 18 näyttelyä eri puolilla Suomea ja lisää tulee. Näyttelyyn liittyy mielenterveysaiheinen luento ja työpaja. Tulossa on myös lisää kuvia, sopivia kuvattavia etsitään jatkuvasti.
Vaikka kuvissa esitetään sairauden pahinta vaihetta, kaikki kuvattavat ovat saaneet masennuksensa hallintaan.
Näyttelyä varten Mielimaissa on saanut pari pienehköä apurahaa. Jari ja Vesa suhtautuvat projektiin intohimolla, mutta elämiseen on saatava rahat muualta. Jari tekee töitä muun muassa museoille ja yrityksille, valokuvaa, suunnittelee kaikkea levynkansista mainoksiin, taittaa kirjoja ja tekee videoita. Vesa on freelance-kuvaaja ja valokuvaa eri julkaisuihin, pääasiassa lehtiin. Vesa on saanut töistään lukuisia palkintoja ja hänet on valittu Vuoden freelanceriksi 2020.
– Mielimaissa on meille se paikka, jossa voimme käyttää kaikkea osaamistamme. ”Oikeassa” työssä on aina omat rajoituksensa, mutta tässä ei tehdä kompromisseja. Esimerkiksi Jennin kuvauspaikkaa me rakensimme kuusi päivää.
Kuva: Vesa Tyni, Jari Nieminen
Yhteistyö on sujunut hyvin. Jari ja Vesa sanovat, että he täydentävät toisiaan ja saavat toisistaan parhaat puolet esiin. Jarista on arvokasta, että hän voi kertoa Vesalle senkin, jos ei mene hyvin.
– Jos minulle tulee huonoja ajatuksia, sanon Vesalle, että kuule, kun taas pöpittää.
Yhteistyön alussa Jarin tuttu huonommuudentunne puski esiin. Vesa on kiitetty ja palkittu ja vieläpä paremmin koulutettu, miten he nyt muka voisivat tehdä mitään yhdessä? Nämäkin ajatuksensa Jari sai sanotuksi ääneen.
– Vesa ei ryhtynyt väittämään vastaan eikä sanomaan, että kuule kyllä sinäkin osaat sitä ja tätä. Sen sijaan hän sanoi, että minusta tulee sinun avullasi parempi valokuvaaja. Ne olivat oikeat sanat siinä kohtaa.
Masennus koskettaa aina myös sairastuneen ympäristöä, perhettä, ystäviä, työkavereita. Vaikka lähimmäisillä olisi kuinka paljon halua auttaa, oikeita sanoja on vaikea löytää. On helppoa ja inhimillistä heittää jotain löysää puhetta siitä, miten nyt olisi aika nostaa häntä pystyyn ja nähdä, mitä kaikkea hyvää maailmassa on. Se ei kuitenkaan auta yhtään.
– Empatia on aina hyvästä, mutta ei ketään pysty rakastamaan terveeksi tai auttamaan ketään, joka ei halua tulla autetuksi. Ensisijaisesti jokainen on vastuussa itsestään, Jari sanoo.
Avun saaminen masentuneelle lähtee siitä, että sairaus tunnistetaan. Se on vaikeaa jopa masentuneelle itselleen, jos hän Jarin lailla on työkykyinen. Ihmisen sisällä voi olla pelkkää mustaa ja silti hän suoriutuu töissä tai koulussa.
Jarin toipuminen lähti käyntiin siitä, että hän alkoi puhua pahasta olostaan ja kohtasi ihmisiä, jotka ottivat hänet todesta. Nyt hän tekee Vesan kanssa työtä sen puolesta, että masennus tunnistettaisiin paremmin ja siitä rohjettaisiin puhua avoimesti.
– Sekin täytyy muistaa, että kaikki harmitus ei ole masennusta. Helposti sanotaan, että nyt masentaa, kun on sitä ja tätä vastoinkäymistä, mutta terve harmistuminen on eri asia kuin masennus. Ennen omaa sairastumistani en tiennyt, kuinka pimeää pimeys voi olla.
Mielimaissa-projektin tarinat eivät ole selviytymistarinoita, eikä tämäkään ole. Kovien kipujen seurauksena puhjennut masennus on osa Jarin elämää aina. Elämä on nyt paljon parempaa kuin viisi vuotta sitten, mutta kukaan ei voi luvata etteivät kivut palaisi ja tilanne huonontuisi.
– Sanon, että olen nyt saanut viisi bonusvuotta, viisi vuotta enemmän kuin piti. En nyt tosiaankaan ajattele, että tappaisin itseni, mutta se, että ylittää rajan, jossa itsemurha on mahdollinen, muuttaa ihmistä pysyvästi. Kai se on sitten vaihtoehtona elämän loppuun asti.
Lue lisää Jarista täältä.
