Innostuin siivoamaan kaappeja. Tiedän, että tässä kohtaa moni ajattelee, että niin minunkin pitäisi. Näin olen itsekin ajatellut läpi elämäni. Kun on asunut samassa talossa kohta 30 vuotta rompetta ja roinaa riittää.
Kaappien lisäksi tavaraa on kertynyt vaatekomeroon, varastoon, autotalliin ja pihavajaan.
Hohhoijaa! Että tämäkin lapsena koulussa värkkäämäni vohvelikankainen viitta on kulkenut mukanani ainakin viisikymmentä vuotta. En muista, että sitä olisi koskaan käytetty, mutta pitäähän se säilyttää ikonisena muistomerkkinä siitä, että olenpa minäkin joskus saanut jotain käsilläni aikaiseksi.
Nyt se ja moni muukin kaapeissani lymyävä omituinen muisto ja kangasriepu sai luvan lähteä. Vanhat postikortit joutavat myös pois, mutta valokuva-albumeista en tietenkään luovu. Niistä on iloa vielä hoivakodissakin.
Ihan kaikkia postikorteistakaan en malta hyvästellä, kuten tätä, jonka olen saanut mammalta ja Lempi-tädiltä täyttäessäni vuoden. ”Lähde toki matkaan mukaan, eihän meitä estä kukaan”, kortissa lukee houkuttelevasti.
Kulahtaneissa pussukoissa vessan kaapin perukoilla on hyvässä tallessa omia ja tyttäreni vanhoja meikkejä ja kynsilakkoja. Olen ilmeisesti ajatellut joskus käyttäväni niitä tai sitten olen vain ollut laiska hävittämään. Puolityhjät kynsilakat kun pitää vaivautua viemään jäteasemalle, sillä ne ovat vaarallista jätettä.
Koruja en käytä juuri koskaan, mutta niinpä vain niitäkin on monenlaisissa rasioissa ja pakkauksissa odottamassa jotakin erityistä tilaisuutta. Suurin osa huomattavan laajasta koruvarastostani on rihkamaa.
Eräätkin kaulakorut olivat hauskasti kietoutuneet toistensa ympärille melkoiseksi hässäkäksi. Jos olisin taiteilija olisin ehkä tehnyt niistä tilataideteoksen ja antanut sille nimeksi ”Elämä solmussa”.
Kärsivällisesti selvittelin koruja irti toisistaan ja tsemppasin itseäni kuin kuntosalissa: ”Jaksaa, jaksaa!”.
Olen viime vuosina siivonnut aika usein turhaa roinaa nurkista ja ajatellut, että tästä se elämä jatkuukin seesteisenä ja selkeänä. Sama ihana tunne, kun ikkunat on pesty ja maisema avautuu autuaallisen kirkkaana.
Mutta tuo onni on katoavaista. Pian tyhjät hyllyt täyttyvät ja ikkunat likaantuvat. Se on elämää.
Äitini muutti vuosi sitten hoivakotiin. Olen siis sisaruksieni kanssa käynyt läpi myös hänen tavaroitaan 96 vuoden varrelta.
Äitini säästi jopa lapsena leikatut hiukseni.
Hän ei sota-ajan lapsena raaskinut heittää oikein mitään pois. Jopa lapsena leikatut hiukseni hän oli säästänyt. Niin no, nehän säilyvät tuhansia vuosia, mutta on vaikea kuvitella, että jälkipolveni ilahtuisi löytäessään joskus 3024-luvulla esiäitinsä vaalean hiuspehkon.
Arvostan vanhaa. Vanhoja taloja, huonekaluja, puita, tauluja ja kirjoja. Viimeksi mainittuja onkin meillä melkoisesti. Pikku hiljaa olen alkanut vähentää niteiden määrää, mutta mihinkään kirjarovioihin en ole ainakaan vielä valmis.
Perustin jopa yhden uuden kirjahyllyn lapseni entiseen vaatekaappiin.
Vaatteitakin olen vähentänyt pikku hiljaa, vaikka edelleen kehuskelen muutamilla puseroilla, jotka ovat kulkeneet matkassani vuosikymmeniä. Kiertoon on lähtenyt vaatteita, joissa osassa on vielä hintalaputkin. Hävettäähän se, mutta nykyään pyrin välttämään tuollaista ja käyn ”ostoksilla” omalla vaatekaapilla.
”Et kai sentään vanhaa partiopukuasi heittänyt pois”, Pirkko kysyi. No en kyllä, mutta en myöskään tiedä, missä se on ja muistaakseni se oli siskoni vanha. Ehkä se on hänellä ja hyvä niin.
Kysymys kumpusi siitä, että tällä viikolla vietettiin kuulemma partiolaisten päivää. Pirkko kertoi, että hänen äitinsä oli Pirkolta kysymättä hävittänyt sen ja nyt se harmittaa kun hänen lapsenlapsensa on innokas partiolainen.
Hassu puheenaihe, sillä muutama viikko sitten löysin äitini hallusta pienen partionuken, jonka olen saanut jossain vaiheessa partiouraani. Sen aion toistaiseksi säilyttää.
On tässä siivoushurahduksessa monenlaista hyötyäkin. Tätä kirjoittaessani tunsin suurta iloa, kun mieheni kurkisti ovenraosta ja kysyi napakalla äänellä: ”Missä suurennuslasi on” .
Vastasin hänelle viileän rauhallisesti: ”Mene vessaan, ja avaa siellä kaapiston vasemmalla puolella oleva keskimmäinen hylly”.
Näin yksinkertaista se on, kun elämä on järjestyksessä, ajattelin ylpeänä.
Siellä samassa paikassa muuten piileskelivät eilen illalla myös yhdet lukulasini, joille olen keksinyt siivoushuumassani uuden säilytyspaikan. Sellaisen, josta ne taatusti löytyisivät. Auvoiset kuvitelmani saivat kolauksen, kun etsin niitä illalla tuloksetta.
Tällä kertaa lasien mystinen katoaminen ei ollut kuitenkaan kiinni hajamielisyydestä, vaan järjestelmällisyydestä. Ja sehän se vasta on piristävä poikkeus normaaliin arkeeni.
