Tämän vuoden palkituin kotimainen tv-sarja tulee epäilemättä olemaan Ylen Jarno ja minä. Sami Keski-Vähälän käsikirjoittama ja Simon Kaijserin ohjaama sarja kertoo kilpamoottoripyöräilijä Jarno Saarisesta ja hänen Soili- vaimostaan tavalla, joka ei voi olla jättämättä jälkeä katsojan sieluun. Ei ainakaan sellaisen kuin minun, joka muistaa 1970-luvun.
Kun Saarinen kuoli Monzassa, olin viidentoista. Muistan päivän hämärästi ja sen, miten välitunnilla koulun tupakkapaikalle kiiri tieto: Paroni on kuollut ja millaista hämmennystä se aiheutti etenkin pojissa.
Saarisella oli tietenkin paljon tuttuja ja ihailijoita Raisiossa eikä kukaan puhunut hänestä Jarnona vaan Paroni Saarisena.
Minä en ollut kiinnostunut moottoriurheilusta enkä vieläkään ole, mutta silti Saarisen tarina tuli lähelle ja toi paljon muistoja mieleen.
Elämässäni on samalla tavalla myös yksi toinen moottoripyöräsankari, mies, jota en ole koskaan tavannut, mutta jolta olen saanut sukunimeni. Hän on 1940-50 -luvuilla Turun Moottorikerhoa edustanut kilpamoottoripyöräilijä Vieno Varjo, appiukkoni, joka syntyi 1913 ja kuoli 1953, muutama vuosi ennen kuin minä synnyin. Kaikki tämän jutun kuvat kertovat hänestä.
Saarisen ja Varjon tarinoissa samaa on ainakin se, että molemmat kuolivat nuorina moottorien päristessä ja molemmilta jäi kaunis ja omistautunut vaimo, joka vaali miehensä muistoa rakkaudella.
Tuo yllä oleva lehtileike kertoo Eläintarhan ajoista vuonna 1950 ja vaikka siinä käytetään sanaa ”kohtalokas”, se ei ollut vielä kohtalokasta Varjolle vaan eniten ehkä Bergströmille, joka menetti mahdollisuuden 19000 markan, nykyrahassa noin 900 euron palkintoon.
Olisi ollut hauska tuntea tuo kilvanajaja, jolle laitilalaiset vanhemmat antoivat etunimeksi varsinaissuomalaisittain mahdottoman lausuttavan, Vienon. Anopin puheissa rakas edesmennyt oli aina Viakka. Viakka kuuluu olleen miehistä parhain, niin miellyttävän luontoinen, ettei sellaista ole toista. Meille hänestä ei ole jäänyt kuin kasa valokuvia, kassillinen palkintopystejä ja hautapaikka Turun vanhalla hautausmaalla.
Ylen sarja on hienoa katsottavaa ihan joka tavalla. Pääosia esittävät Tom Rejström ja Saana Koivisto ovat erinomaisia ja vaikka Turun murre ei ehkä ihan nuotilleen mene, yritys on kympin arvoinen.
Suurimman vaikutuksen minuun teki se, miten hyvin 70-luku on tavoitettu sarjassa. Juuri tuollaista se oli, raskasta, tummaa puuta, mauttomia sisustuksia, hämärää ja tupakansavua joka paikassa ja puisevaa kuin mikä. Kun Soilin roolihahmo sanoo eräässä kohtauksessa, että elämä Suomessa on niin tylsää, en voi muuta kuin olla sydämeni pohjasta samaa mieltä.
Pääparin rakkaus on aitoa ja mutkatonta. Sellaista se voi ihmisten välillä olla, jos molemmilla on yhteinen näkemys siitä, mitä tehdään ja millä tavalla.
Se on myös kaunista, sillä kesken jäänyt rakkaus on ikuista.
