Jos haluaa tuntea itsensä oikein kunnolla osattomaksi, pitää viettää juhannus kaupungissa. Siellä ei tunnu olevan ketään muita eikä ehkä olekaan, sillä kaikki muuthan ovat jossain saaressa tai sukumökillä tai jossain muussa ihanassa paikassa ilakoimassa rakkaiden, tervehenkisten, hauskojen ja uskollisten ystäviensä tai jopa sukulaistensa kanssa. Siellä he syövät hienostuneita ja huolella mietittyjä illallisia, juovat valtavat määrät upeita viinejä ja sopivan kylmää kuohuviiniä tulematta ankarasti juovuksiin, saunovat ja uivat, pelaavat niitä saakelin lautapelejä ja ovat tyytyväisiä itseensä.
Kaikki muut, aivan varmasti.
Mutta oikeasti aika monet ovat lohduttoman yksinäisiä. Kaikilta ilakoiminen ei onnistu, vaikka puitteet olisivat kuinka hyvät. Myös seurassa voi tuntea itsensä näkymättömäksi, vääräksi ja osaamattomaksi. Ehkä seurakin on väärä, sillä voisiko kuitenkaan olla niin, ettei maailman miljardien ihmisten joukossa ole sellaisia, joiden kanssa tuntisi olevansa kotona?
Se, ettei heitä koskaan tapaa, on syvästi murheellista.
Tänä juhannuksena meille ei tule ketään. Se on hyvä, sillä minulla on ollut ohjelmaa ennen juhannusta ja on taas pian juhannuksen jälkeen ja nyt tarvitsen muutaman päivän työhön, kirjoittamiseen, ja tarvitsen työrauhaa.
En muutenkaan ole se isoäiti, joka ehdottomasti haluaa juhlapyhinä koota katraansa ison pöydän ääreen syömään ruokaa, jonka on rakkaudella itse tehnyt. En käsitä, kuinka jotkut vanhenevat naiset jaksavat vuodesta toiseen ruokkia jopa kymmeniä ihmisiä käsittäviä perheitään enkä ymmärrä, kuinka he sen tekevät.
Kun mummo kuolee, jäljelle jäävät surevat sitä, etteivät enää koskaan saa mummon hyviä lihapullia, mutta tiesivätkö he edes, kuka mummo oikeasti oli?
Kaikenlaisia juhannuksia on tullut vietettyä. Parhaiten muistan sen, jolloin päädyin aamuyöstä Naantalin linja-autoasemalle.
Miksikö?
No siksi, että ystäväni halusi tarjota minulle vesibussimatkan Turusta Naantaliin. Sitten hän halusi mennä Kuparivuoren leirintäalueelle. Sieltä hän löysi miehen – tai pojan, me olimme ehkä kuudentoista. Sen pojan kanssa ystäväni sitten hävisi jonnekin telttaan ja minä lähdin kotiin. Kotiin en kuitenkaan päässyt, koska oli juhannusyö eikä autoja kulkenut.
Istuin Naantalin linja-autoasemalla odottamassa aamun ensimmäistä autoa, kun sinne tulivat mies ja susikoira. He olivat juuri päässeet putkasta.
Se koira, se oli hieno ja tavattoman hyvin koulutettu. Putkasta päässyt mies näytti minulle kaikkia temppuja joita koira osasi ja sehän osasi vaikka mitä. Samalla hän kertoi minulle entisestä naisystävästään, joka hänen oli ollut pakko pahoinpidellä koskapa nainen oli hävyttömästi tarjoillut miehelle pelkkiä säilykkeitä. Minusta se oli silloin hyvä syy, mutta nyt ajattelen, että säilykkeet ovat ihan kelpo ruokaa ja ilman niitä meilläkään ei syötäisi joka päivä yhtään mitään.
Sitä juhannusta muistelen usein, vaikka onhan siitä jo paljon aikaa. Olen jopa tuntenut syyllisyyttä siitä, että vietin juhannusyötä sillä tavalla vaikka nyt näen, että niissä olosuhteissa en oikein muuta voinut.
Kaikille yksinäisille – sisäisesti, ulkoisesti, syvästi tai kipeästi – laitan tähän muutaman rivin runosta, jonka löysin Instagramista. Kirjoittaja on Runokielipuoli ja hän riimittelee näin:
”Sanon itselleni,
ymmärrän sinua rakas.
Silitän itseäni lempeästi.
Lupaan,
suojelen minua.”
Näin tehdään.
Hyvää juhannusta!
