Maatalouslomittaja Anniina Kelkka, 43, avaa kotinsa oven Laitilan Silon kylässä ja kipaisee saman tien ulos. ”Odottakaas hetki, vien nämä ruuat vain navettaan. Siirsin jääkaapin sinne, kun se on niin rumannäköinen kapistus”, hän selittää hymyillen ja palaa pian takaisin.
Olen ollut tällä samalla pihalla toimittajana kerran ennenkin, parikymmentä vuotta sitten. Turusta Laitilaan muuttaneet Anniina ja hänen miehensä Jani Moilanen olivat silloin melko tuoreita vanhempia. Haastattelin parikymppistä Anniinaa lehtijuttua varten ja valotin lapsiperheen ekologista ja omavaraista arkea ilman nykyajan mukavuuksia. Anniinalle turhan kuluttamisen välttäminen oli jo tuolloin elämäntapa.
Nykyään Anniinan ja Janin perheessä on kahdeksan lasta, joista kolme on jo täysi-ikäisiä. Anniina kouluttautui oppisopimuksella vuosi sitten maatalouslomittajaksi, jota työtä hän on ehtinyt tehdä jo neljän vuoden ajan. It-alalla työskennellyt Jani on perustanut hirsitöihin erikoistuneen yrityksen, joka toimii lähellä perheen kotia kuusimetsän kupeessa.
– Pääsin Janin kanssa viime syksynä mittaamaan oikeasti isoja puita. Se metsä oli todella vaikuttava kokemus. Niin isoja puita ei usein näe koko metsällistä kerralla. Minulle ei tee pahaa ajatus siitä, että puut kaadetaan. Ne jatkavat elämäänsä kauniina rakennuksena, mutta kyyneleet nousevat silmiin kun ajattelen niitä metsässä käyntejä. Niille puille tuli juteltuakin, ne olivat niin valtavia hahmoja.
Auringonkeltaiseen huppariin, värikkäisiin trikoisiin ja erivärisiin villasukkiin pukeutunut Anniina on kuin yhdistelmä Astrid Lindgrenin Peppi Pitkätossua ja Tove Janssonin seikkailija-Hemulia.
Kauniista kahvikupista rauhassa nautittu pannulla keitetty kahvi oli Anniinalle arjen luksushetki.
Tuvan pöydälle on katettu nostalgiset kahvikupit. Ne symboloivat Anniinalle kaikkein hektisemmässä elämän vaiheessa omaa aikaa. Kauniista kahvikupista rauhassa nautittu pannukahvi kerman kera oli hänelle arjen luksushetki.
Suurperheen arki ja eläinten hoito vei vielä muutamia vuosia sitten kaiken hänen aikansa aamuvarhaisesta iltamyöhään. Silloin ei ollut aikaa edes unelmoida omasta ajasta.
– Loin itse itselleni lähes sekuntiaikataulun, hän kertoo.
Keski-iän kynnyksellä Anniina havaitsi itsessään muutoksen. Hän tunsi väsymystä eikä tuntenut olevan oma itsensä. Oman tilanteen tunnistaminen ja hyväksyminen vei aikaa, sillä olihan hän tottunut olemaan tehokas tekijänainen. Ikiliikkuja, joka ei pysähtynyt koskaan miettimään omaa hyvinvointiaan ja ajatteli aina ensin muita.
”Kyllähän tänne vielä yksi mahtuu”, Anniina kertoo ajatelleensa miehensä kanssa aina kun uusi lapsi ilmoitteli tulostaan. He nauttivat elämästään maalla, vaikka työntäyteiset päivät olivat myös raskaita.
Suurperhe ei ollut kirjattu tavoitteeksi eikä elämän aarrekarttaan. Vanhin lapsista on 22-vuotias Pauli, kuopus Reino on 7-vuotias Reino. Lisäksi perheeseen kuuluvat Renja, Raakel, Antero, Ilmari, Taisto ja Severi.
Uusin tulokas perheessä on parin kuukauden ikäinen rottweilerin pentu Usva. Se onkin Kelkan ja Moilasen klaanissa tällä hetkellä kanojen lisäksi ainoa eläinkunnan edustaja, mikä on heille vielä melko uusia asia.
Ennen Anniinan kotiarkeen kuuluivat lehmät, hevonen, lampaat, kutut, kanat, kalkkunat ja siat. Jos joku olisi esittänyt hänelle luopumista eläimistä, hän olisi tyrmännyt sen välittömästi.
– Sellainen vaihtoehto olisi tuntunut yksinkertaisesti mahdottomalta.
Uupuminen pysähdytti miettimään elämää uudesta näkökulmasta. Jotakin oli tehtävä ja hän rohkaistui hakemaan apua.
Lääkäriltä Anniina sai diagnoosiksi masennuksen, mutta hän itse puhuu mieluummin loppuun palamisesta. Kun vointi hiljalleen parani, hän ryhtyi pohtimaan elämänmuutosta.
– Lähdin lomittajaksi, koska muuta en siihen hätään keksinyt osaavani, hän kertoo.
Eläimistä hän pitää edelleen, mutta nyt uudessa elämänvaiheessa erityisesti ihmiset ja kohtaamiset heidän kanssaan merkitsevät hänelle enemmän kuin ehkä koskaan.
Isän itsemurha pysäytti miettimään elämää ja sukupolvien ketjua syvemmin.
Juuri kun Anniinan olo alkoi parantua, hänen isänsä päätyi itsemurhaan. Se pysäytti hänet miettimään elämää ja sukupolvien ketjua syvemmin. Omaan mieleen ja tunteisiin syventyminen vaatii Anniinan mukaan valtavasti työtä.
Isältä ja isoäidiltä opittu kova työnteon malli on osa hänen persoonaansa edelleen, mutta hän on oppinut myös kuuntelemaan itseään.
Olen oppinut hyväksymään virheet ja epäonnistumiset osaksi elämää.
– Olen ollut aina täydellisyyden tavoittelija, mutta nyt olen opetellut hyväksymään myös virheet ja epäonnistumiset osaksi elämää.
Isän kuoleman jälkeen hän ymmärsi, miten arvokas asia elämä itsessään on. Hän tietää omasta kokemuksesta, millaista on, kun elämänhalu sammuu.
– Liian moni pelkää elää. Meillä on kaikilla mahdollisuus valita ilo ja onni, se on valintakysymys. Nyt olen täynnä rakkautta elämään ja ihmisiin. Välillä tuntuu, että ihan räjähdän onnesta, hän kuvailee sisällään kuplivaa iloa.
Anniina on varma siitä, että paljon puhutusta vihapuheesta ja vastakkainasettelusta huolimatta suurin osa ihmisistä on pohjimmiltaan hyviä.
– Ihmisten mielipiteet voivat olla hyvinkin erilaisia, mutta silti he voivat kunnioittaa toisiaan ja hyväksyä toinen toisensa.
Anniina ajattelee, että hänen omassa elämisen tavassa ja ajattelussa vaikuttavat vahvasti menneet sukupolvet. Hän oppi ahkeran työnteon mallin isoäidiltään ja isältään.
– Isäni isä, pappani, oli sotainvalidi ja hänen kokemansa asiat vaikuttivat varmasti siihen, millainen oma isäni oli. Sodan paino näkyi varmasti isässäni, mutta myös minussa, kuten niin monissa muissakin suomalaisissa.
Nyt Anniina elää mielestään ihanaa elämänvaihetta. Se on helppo uskoa, sillä hänen olemuksestaan virtaa valoa kuin keväisessä päivässä kaamoksen jälkeen. Haaveitakin on, mutta niistä hän ei halua vielä tarkemmin puhua.
Onnen aiheet löytyvät läheltä. Oman perheen lisäksi hän iloitsee naapurikylästä löytämistään ”adoptioisovanhemmistaan” Mirja ja Jouko Nurmesta.
Hupsista vain ja Anniinan jalat sojottavat kohti kattoa.
Haastattelun aikana talvipäivä on alkanut hämärtää ja lapset saapuvat koulusta. Anniina näyttää vielä vieraille, kuinka tuvan lattialla olevaa joogatuolia käytetään. Hän asettautuu tuoliin ja hupsista vain, hänen jalkansa sojottavat kohti kattoa.
–Ei tämä ole yhtään vaikeaa, hän väittää.
Kuvaajan tehtävää tällä keikalla hoitanut Pirkko saa kysyä viimeisen kysymyksen. Se koskee Kelkan perheen kotia, joka on vanha maatalo. Millaista on asua talossa, jossa on aina jotakin hommaa?
– Keskeneräisyys ei haittaa minua ollenkaan. Sehän on vain elämän rikkautta.
