Talven pimeinä tunteina selailin kännykän kuvia ja pysähdyin katsomaan kesäisiä kuvia kotipihaltamme epäuskoisena. Huokailin mielessäni samaan tapaan kuin telkkarin Huvila & Huussi -ohjelman mökin omistaja kesäkotinsa muodonmuutoksen jälkeen: onko tämä oikeasti meidän?
Vihreän eri sävyjä ja auringossa hehkuvia kesäkukkia. Valoa, valoa ja valoa!
Ja nyt se on vihdoin täällä: kevät. Tunnelma pääni sisällä on kuin lentokentällä hetkellä, jolloin koko matka on vielä edessä.
Kuvissa metsän laidalla sijaitseva puutarhamme näytti lähes täydelliseltä. Mietin, miksi silti niin usein kesällä tuskailen sitä, mitä pitäisi tehdä, jotta kaikki olisi omaan silmään vielä kauniimpaa ja ihanampaa.
Keskeneräisyyden hyväksyminen on yksi elämän vaikeimmista asioista.
Miksi on niin vaikeaa keskittyä olemaan kiitollinen kaikesta, mitä ympärilläni jo nyt on? Siksi, koska ikkunat pitää pestä, siemenet saada multaan, lehdet haravaan ja orvokit istuttaa. Onhan kevät. Ja kohta ihana toukokuu!
Pirkon vanhassa talossa Männistössä alkukesä on esteetikolle pyörryttävän ihanaa aikaa. Katsokaa nyt näitäkin kuvia!
Kukkivat omenapuut, terhakkaat tulppaanit ja teehetki tässä lumoavassa maisemassa. Täydellistä, sanon minä. Mutta onhan sen eteen tehty hommiakin.
Tämä ihanuus näyttää varmasti hurmaavalta Pirkonkin mielestä näin huhtikuun alussa, mutta tiedän, että hänellä on mielessään jo vaikka mitä pihaprojekteja kevääseen ja kesään.
Istuessani omalla kotiterassilla näen paljon tekemättömiä asioita, mutta ainakin vielä huhtikuussa osaan vain iloita niistä. Juuri nyt takapihallamme on vielä kaikki hyrskyn myrskyn, tuulessa leijailevia lehtiä ja maahan pudonneita oksia.
Kuusikymppisenä muistaa olla tyytyväinen siitäkin, että raajat ovat toimintakunnossa ja voi tarttua toimeen. Tai jos en jaksa, saan vain olla ja bongailla ensimmäisiä kevään merkkejä. Ne tulevat aina yllättäin ja pyytämättä: kuten ensimmäinen sitruunaperhonen, joka lehahti näköpiiriini pääsiäisenä. Marraskuisissa mielikuvissani maaliskuu ja huhtikuu ovat täynnä keltaisia sävyjä, vaikka oikeasti ne ovat luonnossa ruskeita ja harmaita kuukausia.
Tänä vuonna huhtikuu alkoi Suomessa poikkeuksellisen murheellisesti. 12-vuotias poika ampui koulutovereitaan. Yksi kuoli ja kaksi loukkaantui vakavasti.
Mieleeni nousi T.S. Eliotin (1888–1965) runoelmasta tutuksi tullut lause ”huhtikuu on kuukausista julmin”. Se kertoo epätoivosta, pessimismistä ja masennuksesta sodan ja väkivallan maailmassa.
Huhtikuu on kuukausista julmin, se työntää /
sireenejä kuolleesta maasta, sekoittaa /
muiston ja pyyteen, kiihoittaa /
uneliaita juuria kevätsateella.
(Käännös: Lauri Viljanen).
Monille huhtikuu on kuukausista julmin, toisille se on kuukausista toiveikkain. Pahoja asioita tapahtuu, mutta siitä huolimatta saamme iloita leskenlehdistä, lintujen pesänrakennuspuuhista ja valoisista kevätilloista.
Pääsiäisviikolla ja myös tulevalla viikolla sain viettää mummuaikaa reilun vuoden ikäisen lapsenlapseni kanssa. Hänen kotipihallaan Helsingissä ihmettelimme maassa hypähtelevää mustarastasta.
Heittelimme höyheniä ilmaan. Puhaltelimme saippuakuplia ja yritimme saada niitä kiinni.
Nauroimme paljon.
Riemuitsen siitä, että saan jakaa tämän kevään hänen kanssaan. Tässä ja nyt.
