Villi puutarha.
Sellaiseksi tyttäreni poikaystävä vuosia sitten nimesi pihamme.
Metsän laidalla Laitilassa sijaitsevan omakotitalon pihamme parhaita puolia ruuhkavuosina oli, että se oli sopivasti piilossa muiden katseilta. Ruoho sai välillä rehottaa, jos se ylipäätään kasvoi sammaleiden seassa. Angervot saivat levittäytyä.
Ja meillähän on aina tilaa vielä yhdelle uudelle poimulehdelle!
Kun lapset asuivat vielä kotona, pihan hoitamiseen saati siellä oleiluun ei oikein tahtonut aika riittää. Menoja ja harrastuksia riitti ja kesälomat kuluivat purjeveneessä.
Ennen ajattelin Lasse Mårtensonin sanoin, että kaikki paitsi purjehdus on turhaa. Nyt alan vähitellen ymmärtää kiinalaista sananlaskua, jonka mukaan ”mikään ei ole niin tärkeää kuin puutarhanhoito eikä sekään ole niin tärkeää”.
Rehellisesti sanoen nuorempanakin haaveilin joka kevät kauniista puutarhasta, mutta realistina ymmärsin, että elämä on valintoja.
Ehkä olen saanut ripauksen multaa sormiini isältäni, joka suunnitteli aikoinaan nuorena miehenä puutarhurin uraa. Orvokkeja nyppiessäni muistan aina, kuinka isäni neuvoi minua nyppimään kuihtuneet kukat, jotta kukoistusta jatkuisi syksyyn asti.
Olen oppinut myös leikkaamaan orvokkeja, sillä muuten niistä tulee kelvottomia hujoppeja.
Tämäkin yksilö on jo selvästi leikkauksen tarpeessa. Ehkä istutan sen vielä isompaan ruukkuunkin.
Isäni kasvoi maaseudulla, mutta minusta tuli kaupunkilaistyttö. Asuimme kerrostalossa Hannunniitun lähiössä Turussa. Ikkunastamme avautui näkymä asvaltoidulle parkkipaikalle ja pieneen metsään, jota me lapset kutsuimme pikkumetsäksi.
Pikkuruinen metsä se todella olikin, mutta näin jälkeenpäin osaan olla kiitollinen, että edes joku vihreä pläntti oli jätetty muutoin melko tiiviin ja tehokkaan rakentamisen keskellä.
Laitilaan muutimme puolisoni kanssa työn perässä 1980-luvun lopussa. Nykyisessä kodissamme olen asunut jo pian kolmekymmentä vuotta.
Viimeiset kolme vuotta olen työskennellyt vapaana kirjoittajana, ja aikaa on ollut hieman myös pihahaaveiden toteuttamiseen.
Ensimmäisenä keväänä uudessa elämänvaiheessani ihmettelin aamuisin terassillamme kuuluvaa mahtavaa konserttia: lintujen laulu oli meditatiivista ja tuo minulle edelleenkin mielenrauhaa.
Suunnittelin pihallemme innoissani englantilaista, rönsyilevää, mutta samaan aikaan hallittua cottage gardenia.
Raivasin pensaita sieltä ja täältä, siirtelin perennoja ja istutin uusia. Leikkasin, kaivoin ja kitkin. Jotakin sain aikaiseksi, mutta jouduin toteamaan, että edelleenkään aikani ja taitoni eivät riitä unelmieni puutarhan toteuttamiseen.
Useimmiten näen pihani keskeneräisenä ikuisuusprojektina. Onneksi osaan hetkittäin olla siitä myös onnellinen ja kiitollinen.
Valkoisena kukkamerenä kesän alussa rennosti rönsyilevät idänvirpiangervotkin ovat vihdoin saaneet minusta ystävän. Pidän kukista, mutta erityisesti olen oppinut nauttimaan kasvien lehdistä.
Erilaisia vihreän sävyjä kotipihallamme riittääkin: köynnöshortensiaa, poimulehtiä, pihlajia, koivuja, leppää ja jalavaa ja erilaisia angervoja muun muassa.
Suosikkini on kiinanlaikkuköynnös, joka tosin asuu katseilta piilossa talomme kulmalla.
Laikukas rakkaani on innostunut kasvamaan.
Viimeksi kun tapasin tämän laikukkaan rakkaani, ihmettelin, miten se onkaan kasvanut. Leikkasin muutaman oksan maljakkoon, jotta se saa ansaitsemaansa huomiota.
Tänä keväänä olen viettänyt jonkin verran aikaa paikassa, jonka pihaa voi perustellusti kutsua puutarhaksi.
Vanhan meijerin kukoistava piha on on anoppini intohimoisen puutarhaharrastuksen tulosta. Hän menehtyi yli 90-vuotiaana viisi vuotta sitten ja vietti pihallaan keväästä syksyyn lähes kaiken aikansa.
Hänen puutarhastaan olen tuonut kotiini muun muassa poimulehteä ja suikeroalpia.
Vanhojen perennojen rinnalla siellä kasvaa valitettavasti myös monenlaisia vieraslajeja. Anoppini kiihkeimpien puutarhurivuosien aikana niistä ei vielä juurikaan puhuttu. Lupiinit, ruttojuuri ja kurtturuusu olivat tervetulleita tulokkaita.
Ohdakkeet ovat kauniita, mutta niiden siivoaminen keväällä on aika rajua hommaa, kuten kuvasta näkyy.
Yritämme pitää vieraslajien kasvustoa kurissa, mutta lintujen mukana tulee aina uusia kutsumattomia vieraita. Kuten vaikkapa jättiputki, jonka hävittäminen paahteisella paikalla kuumana toukokuun päivänä oli melko hikistä hommaa.
Eikä se sieltä vielä mihinkään kokonaan hävinnyt, se on varma. Mietin, mikä on seuraava vihollinen, ehkä seuraavaksi on jättipalsamin vuoro.
Lupiineja on juuri nyt hyvä keräillä maljakkoon, sillä se ehkäisee niiden siemenien leviämistä luontoon.
Miksi kaunis komealupiini sitten on niin vaarallinen, kysyy moni. Siksi, koska se hävittää tieltään monia alkuperäisiä niittykasveja.
Mikä pahinta lupiinien siitepölyn sisältämä myrkky voi haitata kimalaisten lisääntymistä. Ja ilman pölyttäjiä meillä ei olisi omenoita, kasviksia ja marjoja.
Vieraslajien erottaminen on maallikolle välillä vaikeaa. Jonakin kesänä puolisoni toi nuoren jättiputken lapsuudenkodistaan ja teki siitä raparperipiirakkaa. ”Mutta hengissä sentään selvittiin”, mieheni lohdutti karmivan makukokemuksen jälkeen.
Meijerin piirongin laatikoihin on säilötty aarteita, vanhoja puutarhalehtien vuosikertoja.
Tunnen itseni puutarhaetsiväksi.
Tunnen olevani puutarhaetsivä, kun löydän niistä kuvia, jotka ovat innoittaneet anoppiani vuosikymmeniä sitten. Hän toteutti luovuuttaan myös patsaiden tekijänä ja haki innoitusta lehdistä ja matkoiltaan.
Kirjailija Mari Mörö toimi lehden kolumnistina tuohon aikaan. Hänen kirjoituksensa tuulettavat mieltäni erityisesti silloin, kun pihanhoito uhkaa muuttua epätoivoiseksi puurtamiseksi.
Pihalla ei pidä veuhtoa koko ajan pipo kireänä, vaan rennosti ja aistit avoimina.
Luin lehdestä mielenkiinnolla jutun runoilija Väinö Kirstinän ja hänen puolisonsa professori Leena Kirstinän kesäpaikan, satavuotiaan mäkituvan puutarhasta, joka oli julkaistu noin 20 vuotta sitten. Sen innoittamana lainasin Kirstinän Puutarhassa -kirjan. Se on mukavaa luettavaa maanläheisille multasormille, joilla on taipumusta välillä pohtia syntyjä syviä.
Näin hän kirjoittaa:
Niin kuin aurinkovuoden kierto toistuu luonnossa ja kesä, syksy ja talvi ja kevät seuraavat toisiansa, samoin kasvien sukupolvet seuraavat toisiaan, syntyvät, kukoistavat, kuolevat. Myös mökissä asuvien ihmisten sukupolvet vaihtuvat. Jokainen isäntä ja emäntä ottavat haltuun mökin, hoitavat sitä aikansa ja sitten luopuvat.
Puutarhainnostusta monet pitävät vanhuuden tai ainakin keski-ikäisyyden merkkinä. Minä en.
Ajattelen, että tässäkin harrastuksessa sukupolvet voivat oppia toisiltaan.
Olen oppinut anopiltani paljon, vaikka en hänen kotipihansa ”puutarhakierroksilla” nuorena sitä ymmärtänytkään.
Tänä kesänä iloitsen tyttäreni viime vuoden löydöstä, paahteessa viihtyvästä portulakasta. Vaatimattoman oloisella kasvilla on upeat kukat, jotka muistuttavat hieman meren rannoilla villinä kasvavia kurjenpolvia, tosin portulakat ovat yksivuotisia.
Istutin niitä meijerin pihalle vanhaan kottikärryyn dahlian seuraksi.
Portulakka sietää myös kuivuutta, ja sallii siis tarvittaessa puutarhurin äkkilähdöt Saaristomerelle.
Ja tottakai veneeseenkin on aina pieni ”yrttitarha” perustettava.
