Syksy 2022. Kriisit jylläävät, sähkön hinta nousee ja kylmä, pimeä vuodenaika lähestyy. Miten tämän kaiken keskellä voi löytää iloa ja lämpöä elämään? No ainakin luonnosta ja hyvästä ruuasta.
Juuri nyt ainakin minua riemastuttavat metsästä viime viikonloppuna löytyneet herkkutatit. Mukanani ei ollut sienikoria eikä vaatteissani ollut edes taskuja, mutta hätä keinot keksii: kääräisin puserosta kassin sienien kuljetukseen.
Olin jo ehtinyt menettää toivoni, mutta niinpä vain tatit tänäkin vuonna ilmestyivät iloksemme. Muutamasta yhtäkkiä ja täysin yllättäin silmieni eteen avautuneesta täydellisestä herkkutatista sain ainekset muhevaan risottoon ja kesäkurpitsavuokaan.
Kesäkurpitsa (Cucurbita pepo) tai italialainen perinteinen riisiruoka eivät tosin ole Perjantaijutun aiheena, vaan tässä jutussa innostumme suomalaisesta ruokakulttuurista. Siihen meidät johdattelee mainio teos, Hilkka Uusivirran toimittama Suomalaisen ruokaperinteen keittokirja (WSOY 1990).
Suunnittelimme Pirkon kanssa jo kesällä Männistön tuvassa, että syksyllä perustamme Perjantaijuttuun oman kokeilukeittiön.
Ensimmäisiksi ruokalajeiksi kirjasta valikoituivat kaalilaatikko ja puolukkapöperö. Jälkimmäisestä mieleeni tulee Astrid Lindgrenin Vaahteramäen Eemelista tuttu Pöperömaija. En tiedä, mistä Pöperömaijan suomenkielisen käännöksen nimi juontaa juurensa, mutta sanaan pöperö ei itselläni liity negatiivisia mielikuvia. Jotkut pitävät ruuan kutsumista pöperöksi halventavana.
Kuten jutun alussa kirjoitin, sanan monikkomuoto pöperöt on saanut mainintoja jopa suomen kielen ärsyttävimmäksi sanaksi. Kielitoimiston kyselyssä vastaaja oli perustellut kantaansa näin: Kun sitä [pöperöt-sanaa] käytetään kunnolla ja rakkaudella laitetusta ruoasta.
Perjantaijutun kokeilukeittiö arvostaa ja kunnioittaa lähellä tuotettuja ja laadukkaita raaka-aineita. Oma keittiöguruni on aina ollut äitini, jonka kaalilaatikko ( kuten silakkalaatikkokin ) on tietysti maailman parasta.
95-vuotias äitini palaa puheissaan mielellään lapsuutensa Mäntylään, 1930-40 -luvun varsinaissuomalaiseen maaseutumiljööseen. Ehkä siksi minusta tuntuu jotenkin mukavan nostalgiselta kokkailla nyt Männistön keittiössä, jossa on edelleen käytössä vanha puuhella.
Kirjan kuvat huokuvat mennyttä aikaa, mutta reseptit ovat täysin käyttökelpoisia ja suositeltavia edelleen.
Kokkailu puuhellan ääressä tuntuu erityisesti nyt syksyllä kodikkaalta. Ikään kuin siinä hellan vieressä hääräillessä olisi turvassa pahalta maailmalta. Sivutuotteena myös tupa lämpiää mukavasti. Sitä paitsi mikäs on kokkaillessa, kun Pirkko on hankkinut kaikki raaka-aineet valmiiksi.
Tunnen olevani apukokkina kuin television Masterchef-kilpailun osallistuja sillä erotuksella, että Perjantaijutussa me toimimme itse omien aikaansaannostemme tuomareina. Jos kokkailumme esitettäisiin livestriiminä, paineita saattaisi syntyä. Sellaista ei ainakaan toistaiseksi ole siis tiedossa.
Ruuan valmistaminen vaatii keskittymistä myös silloin kuin kokkeja on kaksi.
Ruuan valmistaminen vaatii keskittymistä – myös silloin, kun sitä tehdään yhdessä ja kokkeja on kaksi. Siitä sain hyvän opetuksen heti ensimmäisessä kokeilukeittiössämme. Unohdin nimittäin maustaa paistetusta sipulista ja raa’asta jauhelihasta tehdyn taikinan.
Ehkä syynä oli keittiössä iloisesti polveillut puheenpajatus, jota harrastin lähes yhtä innokkaasti kuin paistopuuhia. Onneksi sentään muistin suolan viime hetkellä ennen kuin ruoka meni uuniin, joten maku oli vielä pelastettavissa.
Männistön keittiössä keitetyn kaalin pilkkominen sujui sutjakkaasti, kun käytössä oli kätevä silppuri, vanha petkel.
Reseptissä yksi asia ihmetytti etukäteen erityisesti: paistetun jauhelihan sijasta siinä käytettiin raakaa jauhelihaa. Myöskään siirappia ei ollut mainittu. Päätimme kuitenkin tehdä prikulleen, kuten kirja ohjeistaa. Myös kaalikääryleisiin käytetään raakaa jauhelihaa, joten ehkäpä juuri siinä onkin tämän perinneruuan salaisuus.
Jauhelihan voi korvata kotimaisella härkäpapurouheella tai ohralla ja sienillä.
Kaalilaatikosta tuli makoisaa. Mietin, että jauhelihan sijasta siihen voi joskus kokeilla kotimaista härkäpapurouhetta. Ja miksei myös ohraa ja metsäsieniä, kuten suppilovahveroita. Silloin se sopii kasvissyöjillekin.
Entäs sitten se puolukkapöperö? No sehän vasta oli myönteinen yllätys!
Maku oli kirpeä ja hapokas, mutta hyvällä tavalla. Sokeria olisi voinut jopa vähentää. Tein pöperöä myöhemmin uudelleen ja pohdin, että jos puolukat ovat kunnolla kypsiä, jopa yksi ruokalusikallinen sokeria tai loraus hunajaa riittää. Uusintakierroksella sekoitin pöperön turkkilaisen jugurtin joukkoon. Ei hassumpi makupari!
Ohje on neljälle henkilölle ja ihmettelimme Pirkon kanssa, miten siitä muka on riittänyt jaettavaa monilapsiselle perheelle.
Meille kahdelle reseptin annos oli sopiva, sillä molempien lapset ovat jo aikuisia ja maailmalla, eivätkä suomalaiset perinneherkut ole Männistön ruokakuntaan kuuluvien Vilja-koiran ja Mimmi-kissan herkkua.
Tähän loppuun on vielä rehellisyyden nimissä lisättävä yksi varoitus: kaalilaatikko pääruokana ja puolukkapöperö jälkiruokana on yhdistelmä, joka saattaa aiheuttaa ilmavaivoja ainakin herkkävatsaisille.
Kaalilaatikkoa kelpaa syödä useampanakin päivänä.
Nyt syyskuussa vietetään hävikkiviikkoa ja siksi on syytä vinkata, miten laatikon jämistä saa entistä herkullisempaa: seuraavana päivänä pannulla paistettuna sen maku jalostui entisestään.
Lähteet ja vanha kuva: Hilkka Uusivirta: Suomalaisen ruokaperinteen keittokirja.
Jutun reseptit löydät täältä: https://perjantaijuttu.fi/slow-foodia-manniston-keittiossa/
Ruoasta puhutaan myös täällä.
