On vuosi 1938. Avaan tukholmalaistalon raskaan ulko-oven, kuljen kappaleen matkaa ornamentein koristeltua eteiskäytävää, astun veräjähissiin ja nousen neljänteen kerrokseen. Vedän henkeeni lattiavahan tuoksua ennen kuin tartun ovikelloon ja pyöräytän sitä kierroksen oikealle.
Ovi avataan ja katson kauniin, hyvin nuoren naisen hämmästyttävän sinisiin silmiin.
Hyvää päivää, rouva Molander! Vai pitääkö sanoa tirehtöörskä?
– Viis titteleistä. Olen työläistyttö Hudiksvallista ja sitä paitsi oikeasti vaatimaton ja kirkasotsainen.
Sitäpä ihmettelen. Onko mielestäsi – sallinet sinuttelun – perusteltua, että seitsentoistavuotias, köyhästä perheestä lähtöisin oleva tyttö osaa tehdä herrasväen ruoat tuosta vain, kaikki tytinät ja hummerit ja hyydykkeet ja leipoa hienompaa konditoriatavaraa?
– No mutta. Osaanhan minä sentään lukea ja naapurin Viola, siis hän, jonka
kanssa käyn – kävin – huusissa, antoi minulle reseptejä.
Lukemisesta puheen ollen: tapasit junassa Martinin ja välillenne kehkeytyi kirjallisuuskeskustelu joka sittemmin, parin tapaamisen jälkeen, johti sänkyyn. Sinä taisit ihastua oikeasti, mutta luuletko, että Martin olisi saattanut käyttää kirjallisuutta vain tekosyynä päästäkseen pöksyihisi?
– Tuo on ikävästi sanottu. Martin on hieno mies vaikka häipyikin mitään selittämättä ja jätti minut yksin lapsen kanssa. Rakastan häntä ikuisesti.
Olet nyt kuitenkin naimisissa toisen miehen kanssa. Järkiavioliitto, vai kuinka?
– Sitäpä. Carl-Axel on homo ja kuten varmasti tiedät, se on 1930-luvulla rikos. On meidän molempien etu, että esitämme avioparia ja siksi toisekseen: olemme sopineet, että saan eron heti, kun Martin tulee takaisin.
Enpä usko, että se niin vain käy. Miehesi tuntuu melkein kuvittelevan, että lapsi on hänen ja appivanhempasi ovat vastoin odotuksia aivan myytyjä.
– Se on kieltämättä vähän kinkkinen homma. Appiukkoni, tohtori Molander, on Tukholman tunnetuimpia natseja ja pikku Martinassa virtaa osittain juutalaista verta. Mutta sitähän appi ei vielä tiedä ja jos minusta riippuu, ei tule tietämäänkään.
Jos taas kirjailijasta riippuu, niin varmasti tulee. Pakko sanoa, että romaanin juoni on kekseliäs. Mutta tiedätkö, mikä minua ärsyttää?
– No?
Se, että tässäkin tarinassa tungetaan halkoja keittiön hellanpesään. Ihanko totta?
– Pyh, ei tietenkään. Kai minä työläistyttönä halon ja klapin erotan.
Sitä minäkin. Mitä muuten luulet, tuleeko sinusta jatko-osissa Tukholman pääkirjastonhoitaja vai johtaja Mauritz-enon yritykseen?
– Menet asioiden edelle. Keskityn nyt täysin siihen, että kasvatan Martinasta kunnon ihmisen, josta hänen isänsä voi olla ylpeä. Siis sitten kun tulee takaisin.
Hm. Olet liian hyvä ollaksesi totta. Ethän olekaan. Mites muuten Birger, mikä hänen osansa on?
– Birger on kultainen poika, haluaa kehittää itseään ja on kai vähän rakastunut minuun. Hän on nyt kuitenkin tässä kuviossa vain varamies. Spareman, tiedäthän.
Betty nousee ja hänen pieni kätensä ojentuu kohti tambuuria tavalla, joka osoittaa, että tapaaminen on ohi. Pyyhkäisen sokerikaakun murun vaivihkaa helmastani, kiitän tarjoilusta, suljen kirjan kannet ja jätän Bettyn odottamaan kohtaloaan. Epäilemättä se tulee sisältämään traagisia käänteitä ja johtamaan kauniiseen loppuun. Pitänee lukea.
Betty on päähenkilö Katarina Widholmin esikoisromaanissa Viaton sydän lyö. Kirja ilmestyi Ruotsissa 2021 ja Suomessa Anna Herojan suomentamana 2024. Sitä on myyty Ruotsissa jo 140 000 kappaletta ja sen käännösoikeudet on myyty useille kielialueille, se on siis menestys, jota tämän jutun kirjoittaja syystäkin kadehtii.
