Keväisenä päivänä kaksi vuotta sitten poikani soittaa ja kysyy, olemmeko me – minä ja puolisoni – molemmat kuulolla.
Istukaa ensin alas, hän sanoo topakasti.
Tällaisesta kehotuksesta voisi pelästyä. Onko jotakin ikävää tapahtunut? Kuulen poikani äänessä kuplivaa innostusta ja aavistan, että nyt on tarjolla todellinen jymyuutinen.
Sitten hän pamauttaa suustaan sanat, jotka tuntuvat sisuskaluissani kuin miljoona samppanjapulloa avautuisi samalla hetkellä.
”Meille tulee vauva”.
Olin hiljaa mielessäni toivonut tulevani joskus isovanhemmaksi, mutta en pitänyt sitä itsestään selvänä.
Yhdeksän kuukauden matka oli vasta alussa, mutta uskalsin iloita tulevasta lapsenlapsestani varovaisen innoissani. Näin mielikuvissani pienen ihmisen, jonka rinnalla saan elää toivottavasti mahdollisimman kauan.
Nyt tuosta hetkestä on kulunut lähes vuosi ja viisi kuukautta. Jouluaattona syntyneestä suloisesta vauvasta on kasvanut vilkas taapero, joka oppii joka päivä uusia juttuja.
Välimatkasta huolimatta tunnen, että hän on aina lähelläni.
Olen hänestä äärettömän onnellinen. Lapsenlapseni asuu Helsingissä ja minä Laitilassa, mutta välimatkasta huolimatta tunnen, että hän on aina lähelläni.
Tänä keväänä sain hoitaa pikkuista vuoroviikoin hänen mummansa kanssa.
Päivät täyttyivät taaperoikäisen perustarpeista: leikkimisestä, syömisestä, ulkoilusta ja nukkumisesta. Yhdessäolomme oli silti paljon muutakin kuin rutiineja: iloitsin saadessani aikuisena heittäytyä pitkästä aikaa johonkin toiseen, maagiseen todellisuuteen. Kuin olisin saanut kutsun Liisa Ihmemaa-satuun.
Omassa ja läheisteni elämässä tapahtuu – niin kuin meidän kaikkien – koko ajan asioita, jotka huolettavat, pelottavat ja surettavat. Mummuna pystyn heittäytymään hetkeen ja uskallan luottaa siihen, että asiat järjestyvät.
Maailmalta vyöryvät ikävät uutisetkin unohtuvat, kun tutkimme taaperon kanssa sitruunaperhosten lentelyä tai leikimme kirjastoleikkiä Paavo papukaijan kanssa.
Papukaija-käsinukke on muuten Perjantaijutun taannoisen käsityöpajan aikaansaannoksia ja Pirkon luomus. Siitä on tullut lapsenlapseni suosikki.
Haagalaisessa leikkipuistossa saimme Sagan kanssa uusia kavereita ja jopa kutsun synttäreille.
Noin viisivuotias poika innostui juttelemaan kanssani ja kertoi muun muassa mummistaan, joka tekee maailman parasta kanakeittoa. Lähtiessämme hän vannotti, että varmasti tulisimme synttäreille, jotka ovat sitten joskus jossain hyvin kaukana ja toisessa kaupungissa. Ehkä siellä Ihmemaassa, jossa Liisakin seikkaili.
Hiekkalaatikolla ja leikkipuistossa mieleeni muistuivat ajat, jolloin omat lapseni olivat taaperoikäisiä. Olen viime aikoina miettinyt, millaisia tapoja, selviytymiskeinoja ja jopa tunteita siirtyy sukupolvelta toiselle.
Tapoja ja tunteita siirtyy sukupolvelta toiselle.
Oma äitini on 13-lapsisen perheen kuopus, joka menetti biologisen äitinsä syntymänsä jälkeen. Hän ei koskaan oppinut tuntemaan äitiään enkä minäkään ole kuullut hänestä tarinoita tai muistoja.
Emme löytäneet edes isoäitini hautakiveä muutama vuosi sitten, kun vierailimme äitini synnyinseudulla.
Kasvattikodissa varttunut äitini muistelee yhä 96-vuotiaana lapsuuttaan onnellisena. Aavistan, että äidin varhainen menetys on jättänyt häneen silti jälkensä.
Oma suku on ollut hänelle aina erityisen tärkeä. Katselemme varmasti tänäkin äitienpäivänä vanhoja kuvia albumeista ja luemme hänen koulutyttönä kirjoittamia sota-aikaisia päiväkirjoja. Ihmettelemme ajan kulumista ja sitä, miten moni on kuollut ja että hänen lapsensakin ovat – ”voi hyvänen aika!” – jo yli kuudenkymmenen vuoden ikäisiä.
Lastenlasten ja lastenlastenlasten kuvat ovat aina näkyvillä.
Äitini ja minä olemme tehneet vanhempina virheitä ja mokia. Virallista tunnustusta meille kummallekin on silti satanut roppakaupalla vuosien varrella. Ne on dokumentoitu hellyttävin harakanvarpain kirjoitettuihin kortteihin: maailman parhaalle äidille!
Sellaisia on mukava saada, mutta yhtä en äitienpäivääni kaipaa: Jari Huhtasalon 70-luvun hittibiisiä Äideistä parhain. Kuulen siinä uhrautuvan ja lopulta varmasti myös uhriutuvan äitimyytin kaikuja.
Ei niin ettenkö puhaltaisi haavoihin, ymmärtäisi, lohduttaisi ja kuuntelisi, mutta kaikenlainen sankari- ja superäitiys nyt vain kuulostavat jotenkin luonnottomilta ja jopa vastenmielisiltä ilmiöiltä.
Olen ollut usein väsynyt äiti ja se on minusta myös näkynyt.
Olen ollut usein väsynyt ja se on minusta myös äitinä taatusti näkynyt. Omasta lapsuudestani muistan pullan tuoksun, mutta myös hetket, jolloin kyyneleet ovat valuneet äitini poskille, kun hänen mieltään on painanut joku asia. Äiditkin kaipaavat joskus lohdutusta sekä omaa tilaa ja aikaa.
Mediavaikuttaja Anna Perho kuvaili aikoinaan Iltasanomissa äitienpäivään liittyviä traditioita ruukkuruusuineen psykodraamaksi. Toukokuun toisena sunnuntaina kukoistavat hänen mielestään ruusujen lisäksi myös kiitollisuudenvelka, pyhyys, tasa-arvon historia, syyllisyys ja valta.
”Äitienpäivän vietto on hyvä esimerkki tavasta, joka oli relevantti sata vuotta sitten, samaan tapaan kuin joskus oli järkevää huuhtoa lakanat avannossa”, Perho kirjoittaa. Koko Perhon kolumnin voi lukea täältä.
Parhaimmillaan äitiys ja isoäitiys eivät – ainakaan minulle – merkitse suorittamista ja itsensä uhraamista, vaan yhdessä elämistä ja ajan antamista heille, jotka ovat kaikkein tärkeimpiä. Joskus se toteutuu harmonisesti, toisinaan tulee mutkia matkaan, mutta niistäkin selvitään.
Valkovuokkoja kaikille tulevana sunnuntaina, niin äideille kuin lapsillekin!
