Siellä se kuitenkin yhä on, Pärnu Maanteen varrella, Tallinnan keskustassa.
Aino ja Oskar Kallas muuttivat Tallinnaan Lontoosta, jossa Oskar oli 12 vuotta Viron lähettiläänä. Kun asunto pitkän etsimisen jälkeen löytyi, Aino paneutui sen sisustamiseen ”melkeinpä samankaltaisella innoituksella, mikä tavallisesti otti valtoihinsa vain luovaan työhön upotessa”. Puusepät ja verhoilijat hyörivät viikkokausia korjaamassa muutoissa kolhiutuneita perintöhuonekaluja, sula liima ja pulituuri haisivat ja turkoosinsinisellä ja kirsikanpunaisella silkillä päällystetyt salinkalustot pääsivät paikoilleen. Asunnossa oli kaksi työhuonetta, makuukamari, ruokahuone ja varmasti keittiökin, vaikka Aino Kallas ei juuri keittiöitä kuvaile sillä hän ei niissä paljon tehnyt. Ainon työhuone oli kulmahuone, niin pieni, ettei sinne mahtunut edes kirjoituspöytää; kirjailija kirjoitti lehtiö polvillaan. Tilan tuntua toivat seinälle kiinnitetty monisärmäinen venetsialainen peili sekä toinen, ovessa ollut kuvastin.
Aino oli tyytyväinen asuntoonsa, vaikka ei muuten viihtynyt Tallinnassa kovin hyvin. Lontoon jälkeen Viron piirit olivat liian pienet. Myös asunto oli aika pieni ja niin täynnä tavaraa, että kun kirjailijatar täytti 60 vuotta 1938, hän toivoi varovasti sisaruksiltaan, etteivät nämä ostaisi hänelle mitään, koska asuntoon ei ”kerta kaikkiaan mahdu”.
Alkuvuodet Tallinnassa sujuivat hyvin. Aino kirjoitti, tapasi ystäviä, tuttavia ja tietysti omia, aikuisia lapsiaan ja kävi usein kaupungilla asioilla tai muuten vain. Hän kiipesi Toompean kukkulalle Kiek-in-de-Köökin ohi ja haaveili, että voisi asua tornin ylimmässä kerroksessa. Mielessään hän sisusti sinne työhuoneen itselleen vaikka tiesi, ettei haaveesta mitenkään voisi tulla totta.
Kallaksen perhettä kohdanneet vastoinkäymiset alkoivat toden teolla 1938. Silloin Aino sai jalkaansa kaksi veritulppaa, jotka veivät hänet sairaalaan ja vuodepotilaaksi useiksi kuukausiksi. Ainoa hoidettiin Helsingin Mehiläisen sairaalassa, mutta -39 hänet siirrettiin takaisin Tallinnaan.
Toinen maailmansota syttyi. Neuvostoliitto miehitti Viron ja liitti sen itseensä elokuussa 1940. Kallakset menettivät kaikki tulonsa, säästönsä ja arvopaperinsa. Heidän pankkialalla työskennellyt esikoispoikansa Sulev ja nuorin tyttärensä Laine joutuivat luopumaan asunnoistaan. Lainen perhe muutti Ainon ja Oskarin luokse, Sulev tuttavalleen.
”Laine miehineen ja lapsineen voi hyvin ja kuten ehkä tiedät, asuu luonamme ”tihennetyssä” asunnossamme. Meidän entinen makuukamarimme on nyt lasten huoneena, ruokasali Lainen ja hänen miehensä hallussa ja sali yhteisenä ruokahuoneena. Minulla on yhä entinen kulmahuoneeni ja Oskarin kirjastohuone on nyt samalla makuuhuoneemme”, Aino kirjoitti sisarelleen Helmille 1941.
Pahin isku tuli vielä samana vuonna. KGB painosti Sulevia ilmiantajakseen sillä uhalla, että muuten häntä uhkaisi jopa 20 vuoden vankeus. Sulev ei suostunut vaan teki itsemurhan. Puoli vuotta sen jälkeen Laine, kahden pienen lapsen äiti, kuoli venäläissotilaiden harhaluotiin. Sisarukset on haudattu vierekkäin Tallinnan Metsäkalmistoon.
1947 ilmestyneessä kirjassaan Kolmas saattue Aino Kallas kirjoittaa: ” – vaihtaessani vieraalla maalla jo yli kolmen vuoden aikana toisen hotellihuoneen, toisen täysihoitolan, toisen matkailijakodin, toisen satunnaisen vuokra-asunnon toiseen olen monesti ollut avoimin silmin kangastuksena näkevinäni sen tallinnalaisen kodin, joka todennäköisesti kai jää viimeisekseni.— Käsi sydämelle – ikävöinkö tätä kotiani? Vastaan empimättä ja totuudenmukaisesti: en, en enää. Olen tarttunut vaellussauvaan, osani on vaeltajan maan päällä. Sälytän taakkani harteilleni ja lähden eteenpäin, enää taakseni vilkaisematta. Minulla ei ole enää kotia yhdessäkään maassa.”
Lue lisää Aino Kallaksesta täältä.
Lue lisää Tallinnasta täältä.
