1900-luvun alussa rakennetussa Port Arthurin puutalokaupunginosassa monet taloyhtiöt turvasivat selustansa ns. lunastuslausekkeella. Se tarkoittaa sitä, että kun taloyhtiöstä myydään asunto yhtiön ulkopuoliselle ostajalle, yhtiön osakkailla on oikeus lunastaa se eli ostaa omakseen vaikka kauppa ulkopuolisen ostajan kanssa olisi jo tehty. Lunastusaika on yleensä kaksi viikkoa kaupantekohetkestä ja sen aikaa asunnon itselleen ostanut joutuu odottamaan ja jännittämään, pitääkö hänen kauppansa vai menettääkö hän sen.
Asuin Portsassa 31 vuotta enkä tiedä ketään, kehen lunastuslauseke oli osunut.
En ketään muita paitsi meidät.
Syksyllä -86 olimme valmistautuneet muuttamaan puutaloasuntoomme seuraavana päivänä, kun saimme tiedon, että asunto-osakkeet lunastetaan ja mitään muuttoa ei tule.
Olimme tehneet kaupat erään vanhan pariskunnan kanssa. Heidän seinänsä takana asui nuori perhe, joka halusi lisää tilaa ja oli ilmoittanut halukkuutensa ostaa vanhusten asunto ja liittää se omaansa. Syystä tai toisesta omistajat eivät halunneet myydä heille eivätkä kertoneet, että asunto on myynnissä. Kaupat jopa tehtiin sillä tavalla, että naapuriperhe oli matkoilla. Kun he palasivat ja huomasivat, mitä on tapahtunut, he ryhtyivät kiireen kaupalla, viime tingassa, lunastuspuuhiin. Se oli heidän oikeutensa.
Pettymykseni oli sanoinkuvaamaton. Emme kuitenkaan voineet asialle yhtään mitään.
Tapasimme perheen, joka vei ”meidän” asuntomme. Rouva oli hyvin ystävällinen ja aidosti pahoillaan kun näki, kuinka murheen murtama minä olin. Hän kertoi, että eräs hänen tuttavansa voisi ehkä myydä asuntonsa kadun toiselta puolelta, kannattaisi kysyä.
Me kysyimme ja niin kävi, että muutimme vain vähän matkan päähän siitä paikasta, mihin ensin piti. Siinä sitten asuimme 31 vuotta ja nyt siinä asuu tyttäremme Maria, josta Eija kävi tekemässä jutun.
Portsaa markkinoidaan puutaloidyllillä ja varmasti sitä löytyy sieltä. Mikään suloisen yhteisöllisyyden pesäpaikka se ei kuitenkaan ole, sillä ihmiset ovat ihmisiä joka paikassa. Meidän aikanamme naapurisopu oli enimmäkseen hyvää. Silloin kun lapset olivat pieniä, naapurien kanssa oltiin enemmän tekemisissä ihan sen takia, että heitä näki enemmän kun itsekin oli paljon pihalla. Lapsille Portsa oli hyvä paikka kasvaa, omassa pihassa oli kavereita ja heidän luokseen oli helppo mennä. Kesäaikaan monilla, myös meillä, oli tapana avata aamuisin ulko-ovi selälleen ja laittaa se vasta illalla kiinni. Lapset juoksentelivat varsin vapaasti edestakaisin, aikuiset joivat päiväkahvinsa ulkorapuilla ja grillasivat makkaraa pienillä hiiligrilleillä. Pidettiin talkoita ja pihajuhlia ja autettiin taloyhtiössä asuvia vanhuksia.
Nyt vanhuksia ei enää ole. Me, jotka kerran muutimme sinne nuorena parina, olimme lopulta yhtiön vanhimmat ja mekin muutimme pois.
Yritin tätä juttua varten löytää kuvia Portsasta siihen aikaan, kun Maria oli pieni. Kuvia on paljon, mutta ei yhtään sellaista kuin etsin. Pelkkää remonttia ja kaaosta kaikissa kuvissa. Tietysti elämä oli sitäkin, teimme paljon remonttia, moneen kertaan. Mutta oli se myös paljon kaunista; keittiön ikkunan alla kasvoivat esimerkiksi Portsan komeimmat ruusupensaat.
Pensaita ei enää ole, mutta aikakin on toinen. Myös meille on alkanut uusi aika täällä maalla, enkä tunne enää pienintäkään kaipausta takaisin Portsaan. On mukava käydä tervehtimässä Marian perhettä, mutta joka kerta kauhistelen sitä, miten kaupunki ympärillä kasvaa ja tiivistyy ja kaikkea tuntuu olevan ihan liikaa.
Eijan jutun Mariasta voi lukea täältä.
