Ari Karhilahden haastattelu ja käynti Raision Kuloisissa, tarkemmin Pasalan kylässä, oli minulle varsinainen nostalgiamatka. Lapsuudenkotini, jossa asuin elämäni ensimmäiset 18 vuotta, on ihan lähellä Arin lapsuudenkotia jossa hän nykyäänkin asuu.
Aloitimme koulun yhtä aikaa ja olimme samalla luokalla kuusi vuotta.
Ensimmäisen luokan luokkakuvassa Ari on toiseksi ylimmässä rivissä kolmas vasemmalta. Minä olen toiseksi alimmassa rivissä neljäs oikealta.
Arista näkyy, että esillä oleminen jännittää. Minulla on äidin tekemät vaatteet, rinnassa siilikoru ja päässä otsatukka, jota inhosin.
Muistan Arin iloisena, kilttinä poikana. Vaikka hän asui lähellä meitä ja vaikka kylän lapset olivat paljon ulkona kuten lapset 1960-luvulla olivat, en muista, että olisin koskaan käynyt Arin kotipihalla. Pelkäsin vähän hänen isäänsä. Muistan hänet synkkänä, tummana miehenä joka katsoi epäluuloisena ohi kiiruhtavaa lasta.
Meidän pihallamme Ari joskus kävi. Minulla oli leikkimökki.
– Muistatko, kun toit kerran linnun minulle hoitoon mun leikkimökkiin?
– En muista! Mikä lintu se oli?
– Joku pieni, räkättirastas varmaan. Tuskin se kauaa oli ennen kuin kuoli.
– Niin et se tuli äkkiä hoidettua?
– Niin tuli.
Ari on tehnyt hienon uran luontoasiantuntijana. Minä tunsin vetoa kirjoittamiseen jo lapsena ja olen tehnyt sitä työkseni yli 40 vuotta. Meille on kai käynyt ihan hyvin.
Ari on remontoinut kotinsa hienosti, minun kotiani ei enää ole. Kävelimme tuttua kotipolkua, ohi paikan, jossa aloitin tutustumisen tähän maailmaan. Näytin Arille ”meidän” koivumme ja ”meidän” omenapuumme, jotka yhä ovat.
Kerran lapsena kaivoin takapihallemme aarteen. Laitoin muovipussiin pääsiäismunasormuksen ja jotain muuta. Ehkä ne ovat siellä vielä.
Lue Arin koko haastattelu täältä.
